Blogit

Kirjallisuuden junista ja asemista

Hurjan Star Shaped Scar -lyhytelokuvan tekijät Virva ja Vuokko Kunttu kertovat tänään Hesarissa että he tekevät muita töitä mm. kalatiskillä ja avustajana, koska elokuvia ei voi tehdä elääkseen. Tämä terve kehitys vallannee taidealat yhä laajemmin: bussikuski kiiruhtaa illaksi Kansallisteatterin lavalle, taidemaalari piipahtaa konttoripäivän jälkeen luomistyössä ateljeessaan jne. Kirja-alan taannoisessa tutkimuksessa (muilla aloilla on omansa) kuitenkin puhutaan kirjailijoiden (kirjallisuudesta saamista) tuloista edelleen ihan vakavalla naamalla vaikka kirjailijan 2294 euron keskimääräinen vuosiansio (siis todellakin vuosi-) on kolmasosa peruspäivärahasta ilman mitään lapsi- tms korotuksia. Ja tämä on suht ahkeran kirjailijan, keskimäärin 1,5 v välein julkaisevan, keskimääräinen tulos. Ei siinä itsessään oikeasti ole paljon sen enempää tutkimista kuin ahkeran pullojenkerääjän tuloissa ja ammatillisessa asemassa. Ja jos ajatellaan kirjailijan ”muita kirjailijantyöhön liittyviä tuloja” (kuin myynti-/tekijänoikeustuloja), siis vaikkapa kolumnistin tai luennoitsijan työstä saatavia palkkioita, voi niiden yhteys varsinaiseen kirjailijantyöhön usein olla jos ei nyt epämääräinen niin ainakin epätarkka. Jo pelkästään niiden saamiseksi kun on käsittääkseni eduksi meritoitua jossain muussakin kuin pelkässä kaunokirjoituksessa.

Valtaosalle kirjoja kirjoittavista ihmisistä kirjallisuus ei siis voi eikä sen ole tarkoituskaan olla mikään ammatti. Eikä sen harjoittajaa voi ansiotietojen valossa mitenkään järkevästi mieltää yrittäjäksikään, vaikka tällaiseen ajatteluun on yhä kasvava suuntaus. Siksi koko puhe ”ammatista” ja asemasta on ongelmallista. Parempi on keskittää huomio nimenomaan tekijänoikeuksiin – kuten viime vuosina on kiitettävästi tehty! – (ja muihin sellaisiksi rinnastettaviin), koska ne ovat asian ydin, ja niissä on kyse myös ja ennen kaikkea periaatteesta (että tekijällä on oikeus työhönsä), usein toki enimmäkseen juuri periaatteesta eikä taloudesta niissäkään, mutta sinänsä tärkeästä sellaisesta. 

Muissa taiteissa asia ei ole ihan näin, vaikka alussa sellaista maalailinkin: ainakin kuvataide, näyttämötaide, tanssitaide ja arkkitehtuuri ovat aloja joissa ”ammatinharjoittajiksi” tai ”ammattilaisiksi” käsittääkseni pääsääntöisesti kuljetaan edelleen ammatillisen koulutuksen kautta. Kirjallisuudessa näin ei ole. Se on sille luonteenomaista ja sinänsä siis aivan ok tietenkin, mutta samalla se(kin) puhuu ammatillisuutta vastaan.

Ongelmalliseksi asian tekee se, että kirjailijoiden sosiaaliturvallisen aseman kohentamiseksi ammatti-puhe tuntuu olevan tarpeen. Eli jos kirjailijuus mielletään ammatiksi, on helpompi mieltää että sen harjoittajalla pitäisi olla samanlainen turvaverkosto kuin muidenkin ammattien harjoittajilla. Siksi on tarve puhua ihan tavallisesta työstä muiden joukossa. Minä tulkitsen tämän niin, että koska päättävät tahot eivät tajua mitä kirjoittaminen on, heille pitää väittää sen olevan tavallista duunia.

Luultavasti minulla on joku hahmottamisongelma asian suhteen, mutta minusta se on ihan päätöntä.

Olen oikeastaan alkanut pitää kirjailijuudesta ammattina puhumista peräti vahingollisena sen harhaanjohtavuuden takia; eiväthän läheskään kaikki kirjailijat edes kuvittele tekevänsä sitä ammatikseen (39 % Kirjailijaliiton tutkimukseen vastanneista teki muita töitä) ja ammatista puhuttaessa puhutaan ja tutkitaan esim ”kirjailijan asemaa”, vaikka todellisuudessa mitään varsinaista asemaa ei valtaosalla ole.

Kirjailijuus ei paljon muuta asemaa tarjoa kuin ehkä jonkun elämäntilanteellisen, ilmaisutarpeellisen tai ties minkä vietin muovaaman aseman, jolta voi nousta kyytiin kirjallisuuden junaan. Koitan syöttää ainakin itselleni tällaista mielikuvaa mieluummin kuin ammatti-mielikuvaa. Kirjallisuus on juna joka kulkee monimutkaisten, risteävien raiteiden verkostossa, ehkä se on monien junien, monien raiteiden toisiinsa kytkeytyvä verkosto. Sen kyydistä kannattaisi ehkä aika ajoin nousta suosiolla pois noustakseen ehkä takaisin kyytiin taas joskus toiste. Kyydistä pitäisi osata loikata iloisesti heiluttaen, poistua niin kuin juhlista poistutaan, silloin kun vielä on hauskaa, eikä jäädä viimeisien joukossa ravintolavaunun nurkkapöytään jankkaamaan ja kaivelemaan kadonnutta tai umpeen mennyttä matkalippua taskuista konduktöörin saapuessa. Mutta eihän se tietysti ihan niin yksinkertaista ole.

Kerran vuosia sitten Koivukylässä asuessani kävi niin, että nukahdin Helsingistä lähteneen yöjunan auvoiseen lämpöön ja heräsin junan seisahtuessa jossain tuntemattomalla syrjäisellä asemalla. Matkaan lähtiessäni maa oli ollut musta ja pimeä, mutta nyt satoi lunta ja kaikkialla oli kauniin valkoista. Aivan niin kuin tänäkin iltana. Mietin siinä hetken, loikatako pois vai jatkaako edelleen junan lämmössä kohti tuntematonta vain muutama kolikko taskussani. Tein päätöksen ja astuin kapealle penkereelle, eikä se sen pahempi paikka lopulta ollut kuin Savio.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s