Blogit

Luovuttamisen lähteillä

Olen jo kauan epäillyt, että luovuuteni loppui. Lähde minussa ehtyi, tai saastui. Haluaisin luovuttaa, luovutankin joka päivä. Mutta minun pitäisi luovuttaa paremmin. Luovuttaminen on kuin autotalli, josta kaikki alkaa.

Luovuttaminen on juuri sitä mitä ei heti tule ajatelleeksi: luovuttaminen on avautumista, antamista. Niin kuin koira käy selälleen ylivoimaisen pedon edessä, paljastaa itsensä.

*

Kun samaan aikaan kuitenkin tuntuu, ettei kaikki sittenkään ole vielä kerrottu. Minulla on kaikenlaisia ideoita ja suunnitelmankaltaisia, en vain jaksa edistää niitä. Luovan toiminnan eteen on kasautunut esteitä aina vuoreksi asti. Mitä ihmeen esteitä? kysyn itseltäni. Eihän mikään estä oikeastaan tekemästä mitä tahansa. Enkä osaa oikein järkevästi vastata. Jotain siinä on, mutta en saa selvää, mitä.

Olen kyllästynyt ja tullut perin kyyniseksi. Ehkä se on vain siinä se este. Kaikki tuntuu toistuvan samanlaisena. Vuodet näyttivät minusta ennen janalta, jolla on alku ja loppu. Ne alkoivat jostain ja päättyivät johonkin toisaalle. Nyt vuodet näyttävät ympyrältä, kehältä, jonka kierrän palatakseni samaan pisteeseen. Mitään ei tapahdu, ajan kulun huomaa vain innon ja voimien ehtymisestä.

Olen ajatellut tätä ns. kirjallista uraani, jos sellaisesta voi puhua. Pidän sitä suurena virheenä, joka oli kai pakko tehdä. Siksikin minua niin kosketti Christer Kihlmanin haastattelu (Efter Nio), jossa hän sanoo valinneensa aina väärin. Minua lohduttaa kun joku jakaa ajatuksen, että jotain on pakko tehdä vaikka itsekin tajuaa ettei siinä ole järkeä. Usein nimittäin saa purnaukseensa vastauksen, että ”tee jotain muuta”.

Ajattelen joka päivä lopettavani kaikenlaisten kirjojen tekemisen, mutta kirjojen kirjoittamiseen on kätketty dilemma, jonka tajuaa vasta liian myöhään: on virhe aloittaa ja virhe lopettaa. Lopettaminen merkitsee periksi antamista ja/tai sen myöntämistä että ”luuli väärin”. (Ko. sanonta on perheen sisäinen vitsi, kun lapsi pienenä kuuli väärin ”kuuli väärin” ja sanoi aina että ”luuli väärin”. No, se nyt on sivuseikka tässä.)

*

Ajoitan oman taidehommelointini alun kauas lapsuuteen. Aloitin polvenkorkuisena runonlausujana leikkipihalla, tein ala-asteella kiertueen niin playbackina omatekoisella pahvikitaralla soittavana rokkarina kuin taikurinakin. Lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni keskityin ennen kaikkea öljyvärimaalaukseen. Olin intohimoinen, pakkomielteinen suorastaan. Enkä ollut lahjaton. Pari vuotta sitten kirjamessuilla iäkäs, tyylikäs rouva tuli juttelemaan minulle. Hän oli lukion kuvaamataidon opettajani, joka sanoi minun olleen hänen pitkän uransa lahjakkain oppilas (yhdessä erään kuvataiteilijaksi edenneen minua nuoremman kaverin kanssa). Äidinkielen opettajani taas ei oikein voinut käsittää, miksi lähdin opiskelemaan Taideteolliseen enkä jatkanut kirjoittamista.

No, matkalla on ollut kaikenlaista, mutta tein siis jo pikku lapsena kaikkea sellaista, johon minua ajoi jokin… en tiedä mikä. Kunpa tietäisin mikä se on, hyväksytyksi tulemisen tarve, itseilmaisun tarve, vai mikä, niin voisin ehkä päästä siitä eroon. Eihän se mitään erikoista ole, melkein kaikki lapset maalaavat ja laulavat jne ja saavat kehuja. Mutta kaikki eivät jää siihen jumiin, kuten jotkut.

Sillä se – mikä se sitten ikinä onkaan – on kirous. Mitä muuta voi ajatella hommasta, josta ei ole ammatiksi ja jossa joutuu taituroimaan pienemmillä tienesteillä kuin puliukko. Ainakin meikäläinen, joka ei ole eikä voikaan olla työtön. Hankalaa se kai on muutenkin luovan työn tekijälle, jonka ”työllistymiseksi” riittää se, että omistaa kynän. Mutta kynän lisäksi minä omistan (pöytälaatikossa olevan) yrityksen, josta ei pääse eroon vaikka haluaisi. (Siinäkin yksi hyvä pienen kirjoituksen aihe muuten, koska asia tuntui olevan vieras niinkin tunnetulle ja menestyneelle yrittäjälle kuin Hjallis Harkimo, ainakin taannoisten iltapäivälehden otsikoiden perusteella. Hyvä aihe sikälikin että yrittäjäksi ryhtymisestä kyllä juttua riittää, mutta siitä eroon pääsemisestä ja sen seurauksista ei juuri puhuta.)

*

Vaikka äkkivilkaisulla osaan kaikenlaista, en ilmeisesti osaa mitään riittävän hyvin, jotta se etenisi. Mikään ei johda lopulta mihinkään, vaan kaikki palautuu aina samaan lähtöpisteeseen. Minulla on ollut tilaisuuteni, mutten ole osannut niitä käyttää, jos nyt niin voi sanoa (eihän kaikki tuossa mielessä ole omissa käsissä, voi vain koittaa olla niin oma itsensä kuin kykenee); romaanieni yleisö ei kasvanut, eikä tunnu kasvavan Apojenkaan. Tulkitsen sen niin, etteivät työni vain ole riittävän kiinnostavia, erilaisia, omaperäisiä… siis tietyssä mielessä: riittävän hyviä. (Tarkoitan esim sitä, että sama vitsi joka naurattaa kavereiden keskuudessa kahvipöydässä, ei ehkä kanna isommalla lavalla, koska siellä ei enää olekaan kohteliaita tuttuja paikalla.)

Vaikka muuten usein tulee itsekseen osoittaneeksi tuota ja tätä juttua tyyliin ”kaikenlainen skeida sitä ihmisille läpi meneekin”, (koskien kirjallisuutta, musiikkia jne), niin usein käy niinkin, että rauhoituttuani ja tarkemmin katsottuani huomaan, että on siinä sittenkin jotain oivallettu… Ajattelen nyt vaikka monia musamaailman nykyartisteja, jotka usein mielessäni ovat yksi tuotteistettu joukko nasaalisti tyhjänpäiväisyyksiä naukuvia levy-yhtiöiden sätkynukkeja, niin siivottuani mielestä ajatuksen että juuri minun tulisi heitä ymmärtää ja heistä pitää havaitsen että ”no, on tuossa sittenkin jotain kivaa… erilaista” tms. Huonoimmillaankin näkee jotain, joka vahvistaa näkemykseni, että menestys ei perustu sattumaan. Sen olen oppinut eräältä liikkeenjohdon konsultilta kauan sitten. Uskon vakaasti sen pitävän paikkansa, vaikken käytännössä ole itse onnistunut sitä menestyksekkäästi soveltamaan.

Epäkiinnostavuus ei sinänsä ole mikään ongelma, ellei satu olemaan esiintyvä taiteilija. Silloinkin sen pohjimmainen ongelma on siinä, että taiteilijan työ tulee hänestä itsestään, se on häntä itseään. Taiteilija kuvailee teoksissaan oman maailmansa, oman maailmankuvansa, kertoo oman tarinansa. Aina uudelleen ja uudelleen. Tarinan ulkoiset kehykset, henkilöt, tapahtumapaikat, ajankohta muuttuvat – mutta sen perimmäistä laatua ja luonnetta ei voi muuttaa, koska ihminen on se mikä on. Tämä on tietenkin traagista. Jos tarinasi ei kelpaa, se tarkoittaa että persoonasi, elämäntarinasi, elämäsi jne ei kelpaa. Enkä tarkoita ulkomuotoa, vaatetusta, puheenpartta tms. vaikka voi niilläkin pieni osuutensa olla. ”Kelpaamisella” tarkoitan tässä, että riittävän moni ihminen ei löydä tarinastasi itseään tai jotain, jonka kokisi omakseen, kiinnostavaksi, miellyttäväksi tms. Että henkilökohtainen myyttisi ei syystä tai toisesta avaudu lukijan mielessä isommaksi, yleisemmäksi kuvaksi ihmisyydestä.

Tämä ei ole valitusta, koska ei tästä voi valittaa niin kuin vaikka toimimattomasta tuotteesta tai epäselvästä käyttöohjeesta. Ihminen on se, joka hän on, ja hän tulee sieltä mistä tulee. ”Minä olen se joka minä olen”, sanoi Jumalakin Moosekselle (ilmeisesti kyllästyneenä jankkaamaan tämän kanssa). Ja tässä kapeassa elämän osa-alueessa voi ehkä sanoa samoin: että kirjailijana minä olen se joka minä olen. (Eikä tämä nyt ole tietenkään mikään teologinen näkemys, vaan sanaleikkiä enemmänkin.)

Olen vaihtanut monta kertaa lajia, kirjoittanut, tehnyt musiikkia, kirjoittanut taas, tehnyt aikuisille, lapsille, jne. Mutta pohjimmiltaan se ei edellä mainitusta syystä muuta mitään. Minä olen se joka minä olen. Siksi en itse näe oikeastaan eroa, teenkö lastenkirjan vai romaanin vai laulun. Kaikki teokseni kertovat pohjimmiltaan saman tarinan. Minä olen aina se sama, ja siitä syystä myös tarinani, maailmani on se sama. Innostun havaitessani maailmassani jonkin uuden kertomisen arvoisen nyanssin, yritän kuvailla sitä suuren intohimon vallassa – kirjoitan romaanin, lastenkirjan, lastenlaulun, joululaulun, mitä tahansa – ja joskus saan aikaiseksi jotain omasta mielestäni aivan kelvollista, sellaista jonka kehtaa näyttää. Ja sitten huomaan että se herättää aivan saman verran intohimoja kuin aiemmatkin tuotokseni. Tietenkin. Aina sama kehä, sama ympyrä.

On tietenkin suurta tyhmyyttä tai hulluutta toistaa samaa asiaa uudelleen ja uudelleen toivoen että se johtaisi eri lopputulokseen.

*

Kun joku homma etenee töksähdellen tai ei etene ollenkaan, alkaa turhautumisen hetkellä helposti etsiä syyllisiä ties mistä. Muusikko etsii niitä soittolistoista, kirjailija kirjakaupoista, kustantamosta, markkinoinnista, hiihtäjä ehkä voitelukopista tai kilpakumppanista joka ei suostunut vetämään, jne. Siitä voi olla yleistä hyötyäkin asioiden kehittämiseksi, jos se on rakentavaa. Mutta luovaa työtä tekevän yksilön kannalta se on turhaa, koska on turha syyttää peiliä jos naama on vino.

Olen monet kerrat miettinyt sitäkin, että jos olisin toisenlaisesta ympäristöstä, perheestä, suvusta, asiat voisivat olla toisin. Hakenut selitystä sieltäkin, jotta kaikki oman itsen ulkopuoliset nurkat tulisivat kolutuksi. Kun kulttuurityöläisen työ ja merkitys ovat omalle kasvuympäristölle käytännössä täysin vieraita, syntyy asetelma, jossa omatkaan ihmiset eivät ymmärrä mistä on kysymys edes. Hankala heidän on silloin tarjota tukea. Anna-Leena Härkösen viime syksyisessä romaanissa kirjailija-päähenkilö sanoo, että hän ei ikinä ala keskustella kirjoittamisesta muiden kuin toisten kirjailijoiden kanssa, koska sukulaiset ja muut, jotka eivät itse sitä harjoita, eivät käsitä siitä yhtään mitään. Ja näin se on, kirjoittamisesta keskusteleminen asiaa ymmärtämättömän kanssa on hedelmätön toimi, josta ei saa kuin pahan mielen, vaikka toinen kuinka ajattelisi olevansa hyvällä asialla. Tämä on karkeapiirteinen kuvailu yhdestä esteestä, joka ruumilliseen työhön keskittyneestä kasvuympäristöstä on verrattuna akateemiseen; on sitä tutkittukin, ammattien periytymistä, loikkaa yhteiskuntaluokasta toiseen jne. Kulttuuriperheiden jälkikasvulla on varmasti omat ongelmansa, joiden seurauksena saattaa hyvinkin tehdä mieli ryhtyä vaikkapa puhelinmyyjäksi. Kelläpä ei olisi.

Yhä useammin ajattelen sitäkin, että oliko varsinainen virheeni sittenkin juuri kirjallisuus. Että onko se mikään taiteenlaji edes. Proosa siis, runous kyllä sitä selvästi on. Mutta se olisi kokonaan oman kirjoituksensa aihe se.

No, ei tämä tästä selviä. Oli virhe aloittaa ja on virhe lopettaa. Vuosi kuitenkin alkoi taas, jos niin halutaan ajatella. Se vierähtää kuin pallo ja sen vierähdettyä olen tässä taas.

Lopuksi kuitenkin ehkä sittenkin järkevin päätelmäni tästä aiheesta:

Usein asiat ovat juuri päinvastoin kuin miltä ne ensin näyttävät. Tämä itse asiassa on yksi kirjoitustyöni perusoletuksista, omaan itseen vain on niin tuskallista sitä soveltaa. Työläinen ei (automaattisesti) ole hyvä, kärsimys ei (välttämättä) jalosta, eikä saneeraava toimistusjohtaja tai rahoitusta leikkaava politiikko välttämättä ole, kategorisesti, paha. Siksipä: kenties asia onkin niin, että huolimatta voimakkaasta esiintymistarpeestani (pidän siis kirjoittamistakin esiintymisenä mitä suurimmassa määrin), minulla on vielä suurempi tarve kätkeä itseni. En halua paljastaa, luovuttaa todellista minääni, vaan etenen tässä talvisessa maastossa kuusenhavuilla jälkeni peittäen, ettette te näkisi kuka minä oikeasti olen ja mistä minä oikeasti tulen. Jotkut tekevät sen niin kuin Pentti Saarikoski aikanaan muotoili että ”Mies paljastaa munansa kätkeäkseen kasvonsa”. Minä en tee niin, olen häveliäs, piiloudun toisin keinoin.

Siinä kuitenkin minun todellinen dilemmani: ei kertomisen vaan vaikenemisen. Haluan pitää sen varsinaisen juttuni omana tietonani – yritän pitää sen kätkössä jopa omalta itseltänikin – ja siinä perimmäinen ongelmani. Siksi poetiikkani on kiertelemisen ja kaartelemisen poetiikkaa. Mutta kukaties jonain päivänä luovutan ja kirjoitan vielä jonkun siedettävän kirjan, eihän sitä tiedä milloin ote – vaikka sitten vanhuuttaan – herpaantuu.

Mutta ihan kokonaan en kykene vielä luovuttamaan, vaikka vähän jo mieli tekisi.

 

Mainokset

2 vastausta artikkeliin “Luovuttamisen lähteillä

  1. Hyvin kerroit Juhani tuon ”vereslihalla” olon. Vaikka en taiteilija olekaan, niin selvää samankaltaisuutta noissa tuntemuksissa ja tuskassa on ollut omissa toimissa, joissa on mielestään jotain uutta tänne alueelle yrittänyt juurruttaa.
    Tsemppiä meille – vaikka sitten siihen luovuttamiseen!
    Hyvää alkanutta vuotta 2019!
    T. Pasi Lakomäestä

    Liked by 1 henkilö

  2. Kiitos, kyllä yrittämisen tuskassa paljon samaa on, ja sekin on tietyllä tavalla ”henkilökohtaista”, siinä on oma persoona liossa siinäkin jne. Hyvää vuotta 2019 sinnekin! t. juhani

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s