Blogit

Armoton luonto

2DFE9FF4-59C3-4EDF-AF9F-EE06CC61FE1E

Hiihtoloma on täällä etelässä mennä hujahtanut paitsi olympialaisia katsoessa, niin itsekin vähän talviurheillessa. Talvilajeista lähinnä sydäntäni on jääkiekko, sillä pelasin sitä aikanaan intohimoisesti.

Kun sain jääkiekkoilusta mittani täyteen, se tulikin sitten niin täyteen, etten vetänyt luistimia jalkaani yli kymmeneen vuoteen. Muistan vieläkin sen päivän kun pitkän tauon jälkeen ostin luistimet ja mailan ja menin Helsingin Lehtisaaren pienelle kentälle. Päätin kokeilla, vieläkö osaisin. Se oli jännittävää, pelkäsin että taito onkin kadonnut johonkin ja hoipertelen ja lennähtelen häntäluu paukkuen pitkin tanteretta. Lihasmuistista luistelu ja mailankäsittely löytyivät kuitenkin nopeasti, vaikka pää ei tahtonut asiaa uskoa ennen kuin pienen totuttelun jälkeen. Ehken enää ollut yhtä ketteräkään, mutta kuitenkin.

Siitä lähtien olen aina silloin tällöin käynyt luistelemassa ja pelailemassa. ”Silloin tällöin” kuvaa asiaa riittävällä tarkkuudella, sillä huomasin juuri tänään että minulla on edelleen se sama talvella 1996-1997 ostamani maila, ja sen varressa on hintalappukin: 179 markkaa.

Silloin kun poikani vielä oli niin pieni että sain hänet houkuteltua kaveriksi, tuli luisteltua ahkeramminkin. Hän puolestaan ei ikinä ole varsinaisesti innostunut asiasta sen enempää, toisin kuin minä, joka olin aloittanut lähes ammattimaisen jääkiekon peluun jo ennen kouluikää. Enemmänkin hän on kai ajatellut, että mennään nyt isipapan mieliksi vähän skrinnailemaan. Tänään poikani oli kuitenkin tullut niin vanhaksi, että vein hänet Rush-trampoliinipuistoon pomppimaan ja tekemään voltteja siksi aikaa, kun itse kävin lämimässä Kartanonkosken urheilupuiston kaukalossa.

Jos ei lapseni ole innostunut jääkiekosta, niin minä puolestani en ole rohjennut trampoliinipuistoon muuta kuin kahvilan puolelle.

Silti minullakin on yksi liikunnallinen ylpeydenaihe näillä vanhoilla päivilläni. Nimittäin se, että olen opetellut laskettelemaan.

Taisin lasketella ensimmäisen kerran joskus 90-luvun alussa, kun vaimoni vei minut kotikaupunkinsa Jyväskylän Laajavuoreen. Se oli hirvittävää, sillä en ollut edes hiihtänyt muuta kuin yhdet joululahjasukset poikki, päin puuta, uhkaavasti kohti Loimijokea viettävällä maaperällä. Minisuksilla eli ”minnareilla” laskettiin tietysti mäkiäkin, mutta koska vietin lapsuuteni Forssassa, ymmärrätte, etteivät ne mäet ihan hirmuisia voineet olla. Oli Forssassa myöhemmin laskettelukeskuskin, Iso-Hunnari, jonka nähdessään pohjoisesta kotoisin ollut ystäväni nauroi itsensä tärviölle.

No, Laajavuoren hiihtohissi pysäytettiin takiani vain kerran ja pääsin jotenkin alaskin, taidottomuuteeni nähden aivan liian vauhdikkaasti.

Mutta jostain kumman syystä päätin vuosikymmeniä myöhemmin opetella laskettelemaan – ainakin sen verran, että perhemäet taittuvat. Niinpä olen nyt useampana talvena peräkkäin käynyt perheen kanssa enimmäkseen juuri Laajavuoressa laskettelemassa. Laskettelu ei ole mitään kovin halpaa huvia, joten kovin usein ei rinteessä tule käytyä, mutta olen aika jääräpäinen ja vuosien myötä harjoitellut niin, että nyt pärjään rinteessä jo niin, että pystyn nauttimaan siitä ilman että koko ajan pelottaa. Muutamassa muussakin paikassa on käyty, Messilässä ja kerran Oloksellakin.

Ennen kaikkea tämä onkin ollut minulle ilon asia juuri siksi, että olen voittanut pelkoni. En ole ikinä ollut mikään varsinainen rämäpää, vaan ennakoija joka tahtoo tietää mitä tuleman pitää. Tuntuu mahtavalta seistä rinteen laella ja ajatella, että sinä perkeleen rinnepä et enää pelota minua.

Luultavaa on, että siinä ei ole kyse vain rinteestä, vaan jostain muustakin, jostain jota en tohdi edes arvailla. Koen tältä pieneltä osin voittavani luonnon, nimittäin oman armottoman luontoni. Hetken koen olevani paitsi rinteen- myös niskanpäällä tässä suhteessa.

Kovin vahvalla pohjallakaan tämä ei vielä ole, sillä joka vuosi joudun tauon jälkeen kohtaamaan pelkoni yhä uudestaan, vaikka se vanhuuttaan hieman heikkenee sekin. Mutta ihminen voi oppia jotain – edes jotain fyysistä – vielä vanhoilla päivilläänkin, jos vain uskaltaa astua liukkaalle, viettävälle maaperälle. Kypärä kannattaa silti aina laittaa tiukasti päähän ja lämpimät kalsarit jalkaan, nuorempienkin, sillä luonto on armoton.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s