Blogit

In the Mood

Jokainen, joka joskus on kirjoittanut runon, novellin tai varsinkin laulun, tietää kuinka se täyttää pään niin sanotun korvamadon lailla. Melodianpätkä tai laulutekstin säe pyörii päässä tunnista, päivästä toiseen. Hulluksihan siinä meinaa tulla, ja jotkut tulivatkin ennen vanhaan.

Kuitenkin, kun teoksen luonnos junnaa päivässä viikkokausia, alkaa käsitys kyseisen taideluoman laadusta vähitellen hämärtyä. Se mikä ensin tuntui suorastaan nerokkaalta, väljähtyy vähitellen, ja alkaa lopulta ärsyttää – ihan s****nasti. Ote lipsuu, usko horjuu.

Tekeleestähän on siis päästävä eroon keinolla tai toisella. Keino on pusertaa se väkisin valmiiksi ja toinen on hylätä se niin sanotusti pöytälaatikkoon, jollaisia tosin ei ole ollut pöydissä enää kolmeenkymmeneen vuoteen.

Pöytälaatikoista luopuminen onkin muuten ollut järkevä teko. Sillä pöytälaatikko on käytännössä ihan sama kuin keräisi roskia nurkkiinsa sen sijaan, että toimittaa ne kaatopaikalle tai jätteenpolttolaitokseen. Kerran hylätyillä yritelmillä ei nimittäin tee mitään. Kun niitä katsoo vuoden päästä, tajuaa että lemppaamiselle oli syynsä.

Vanhaa teosyritystä – oli se sitten biisi, runo, romaani, mikä tahansa – tutkiessaan on sitäpaitsi liki mahdoton päästä samaan fiilikseen, joka vallitsi sitä tehdessä. Yksi luovan työn edellytyshän on että heittäytyy, että sulkeutuu kuplaan, jossa ”minä en ole minä” eivätkä normaalit lait päde. (Tätä seikkaa yritin sivumennen sanoen kuvata esikoisteokseni Toivon mukaan jaksossa, jossa taiteilija Päählö kaivautuu maan alle.) Jokainen piipahdus ihmisten ilmoilla, jokainen kurkistus, jokainen valonsäde on vaarassa särkeä illuusion. On oltava jos ei muuta niin olevinaan jotain mieltä, jollain kannalla. On annettava korvamadon nakertaa.

Voisi ajatella, että on hyvä idea antaa teoksen – ja itsensä – levätä. Molemmat joutuvat näin terveelliseen ristivalotukseen ja paljastavat itsestään uusia puolia. Näin ei kuitenkaan ole. Se näyttää vain samalta kuin rokkibändin esiintymislava kun salin valot on sytytetty keikan jälkeen.  Loisteputkien raa’ssa loisteessa taika on tiessään, eikä sitä enää muista, tavoita.

Jonkinlaisena antikliimaksina todettakoon, että tämä sama seikka ilmenee myös esimerkiksi Facebook-profiilin ylläpidossa. Kun on viikon päivittämättä, ei enää osaakaan. On hirveän vaikea päästä tunnelmaan. No, tästäkin ehkä toiste. Eli ei tietenkään ikinä, kun ei kerran nyt heti, kuten olen tässä yrittänyt todistella.

Antikliimaksi nro 2: Tämä teeskennelty, joskin toistaiseksi vankkumaton, mielipide vahvistui selatessani äsken blogini arkistoa siinä toivossa, että jospa voisin sittenkin julkaista jonkin jo hylkäämäni tekstin. En voi, ne on hyllytetty aikanaan ihan syystä.

Enkä ole niiden suhteen enää sillä tuulella.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s