Blogit

Ekan palan ja vikan palan dilemma

img_20170110_173937.jpg

Nyt kun konvehtirasiat vääjäämättömästi tyhjenevät, meidän on pakko nostaa tutkailuun eräs inhimillinen tekijä par excellence. Se on kysymys siitä, kumpaan sakkiin me kuulumme, niihinkö joilla on kyky kantaa vastuuta eli ottaa eka pala – vai niihinkö jotka odottavat vaikka koko kattauksen homehtumiseen saakka että päivänsankari, emäntä tai isäntä tai joku muu ottaa ensin? Entäs sitten kun palat vääjäämättä vähenevät, alkaako pelottaa että joku muu ehtii napata viimeisen palan? Vai hoidammeko asian peräti rennolla lausahduksella, että jos ei kerta kukaan muu halua, niin kai minä sitten “uhraudun”?

Tätä ei tarvitse pohtia ääneen, vaan kukin voi hoitaa asian ihan tykönänsä, mutta tämä tuli mieleen ja aiheutti totta puhuen vähän keskusteluakin taannoin, kun olin yötä vieraassa huushollissa. Omistajien – jotka eivät siis itse olleet paikalla – taholta minulle oli puolihuolimattomasti välitetty tieto, että kaapissa oli brandypullo yömyssyä varten. Mutta missä kaapissa? Joku toinen olisi saattanut niin monen oven avaamisen jälkeen jo soittaa omistajille ja tiedustella, missä pullo tarkalleen ottaen oli, mutta sellaiseen en todellakaan olisi kehdannut ryhtyä! Löysinkin aikani etsittyäni putelin, mutta pannahinen sentään – se oli tyystin korkkaamaton!

Huonompi juttu.

Minulle nimittäin oli heti päivänselvää, etten avaisi sitä, vierasta pulloa. (Tarkennettakoon, että “vieras” tarkoittaa minulle kaikkia jotka eivät kuulu ydinperheeseeni.) Kyseessä oli siis ”ekan palan” ottamisen tuska.

Olin aistivinani, että toimintaani pidettiin muiden läsnäolijoiden taholta himpun verran pöhkönä. Kun kerran oli oikein erikseen sanottu, että sitä brandya oli siellä, eikä asiaa jätetty sen varaan että törmäänkö puteliin vahingossa.

Mutta ongelmatonta ei ollut tämäkään. Sillä minuun iski epäily, ettei brandypulloa mainostettaessa oltu muistettu, että se oli avaamaton. Ei nimittäin ollut mitään mainintaa että ”kaapissa on avaamaton pullo”, että ”voit korkata sen ja ottaa siitä”. Eikä avaamista toisaalta voi kai unohtaakaan… vai voiko? Jos ihan hypoteettisesti ajatellaan, että olisin avannut pullon ja kaatanut siitä pienen naukun, asia olisi paljastunut viimeistään: pullo joka oli vajentunut vain pari senttiä, olisi ilman muuta minun itseni avaama. Eli jos avaisin pullon, minun olisi juotava reilusti ja luotettava siihen että pullon omistaja ei muista ettei ollutkaan itse avannut sitä. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään hinkua ryhtyä brandya kittaamaan, kyseessä oli vain juuri pienen lomapäivänillanyömyssynkaltainentujausaikomus.

Mitenkö avaamaton brandypullo sitten eroaa avatusta? Voi veikkonen, monin tavoin, perustavalla tavalla. Brandypullon avaaminenhan on jo itsessään juhlallinen tapahtuma, jota seurueen läsnäollessa seurataan silmä tarkkana, katsellaan arvioivasti etikettiä, aavistellaan juoman makua, heitetään joitain brandynmaistelua koskevia herjoja ja muistellaan aiemmin maisteltuja lajikkeita. Ja nyt minä muka avaisin sen siinä ihan noin vain itsekseni ja riistäisin isäntäväeltä ilon tavallaan kostoksi siitä, etteivät he muistaneet ettei pulloa oltukaan vielä korkattu? Ehei. Liian paljon avoimia kysymyksiä ja suoranaisia riskejä siinä oli. Ihan vaan kohteliaisuus oli tottakai yksi vaihtoehto, mutta silti…

No, tämähän kuulostaa pelleilyltä, mistä tietysti paljolti kyse onkin. Mutta milloin kursailu menee liian pitkälle? Mikä on sopiva määrä hienotunteisuutta? Milloin häveliäisyys menee överiksi, tarkoituksettomaksi ja lipsahtaa peräti niin pitkälle, että maailma pysähtyisi, jos kaikki sillä lailla toimisivat?

En minä vaan tiedä, onhan koko juttu sitä hölmömmän kuuloinen mitä kauemmin sitä mietin… tai ehkä tiedän sittenkin!

Tuli nimittäin juuri mieleeni vuosien takaa tilanne, kun olin astumassa kaupan ulko-ovesta sisään. Samaan aikaan vastakkaisesta suunnasta, tuulikaappiin ehtineenä lähestyi kaupasta poistumassa oleva, minua vanhempi mies. Ei paljon vanhempi, ehkei ollenkaan. Tein arvion sekunnin murto-osissa, sillä tajusin hänen läsnäolonsa vasta, kun olin jo vetänyt oven auki ja olin astumassa sisään. Pysäytin liikkeeni ja peruutin pitäen ovea selällään. Hän puolestaan otti pari askelta takapakkia sisäänpäin. Seuraavassa hetkessä syöksähdimme molemmat yhtä aikaa oviaukkoa kohti ja olimme pakotetut pysähtymään taas siinä rinnukset vastakkain. Minä naurahdin tilanteelle, mutta hän suuttui ja meni sisälle tuulikaappiin älähtäen: – No, tule nyt sieltä jumalauta!

Ajattelin, että olipa siinä vittumainen jätkä. Mutta keräillessäni kaupassa ostoksia koriini aloin miettiä, että olihan hänelläkin pointtinsa. Ehkä hän näki tilanteessa vaaran juuttua siihen oviaukkoon ikuisuudeksi. Että kun seisomme siinä aikamme, se mikä alkoi kohteliaisuutena, muuttuukin periaatteeksi ja silloin olisimme todellakin pulassa!

Ensin oviaukkomiehen kuviteltu näkökanta tuntui järkevältä, mutta sitten tulin toisiin aatoksiin: potaskaa se oli, sulaa ärtymystä siitä että ei päässyt itse ensin ja sitten siitä, että toinen jostain käsittämättömästä syystä ei piitannut koko kilvoittelusta. Tappio ovestakiiruhtamisessa olisi ollut hänelle mieluisampi kuin tilanne etten ryhtynyt kisaan ollenkaan.

Tarkalleen ottaen ovijuttu ei ole ihan sama yhtenevä viinapullojutun kanssa. Oviaukossa on kyse myös päättämättömyydestä, vähän samasta seikasta kuin siinä testissä, kun katsotaan, kuka painaa jarrua ja kuka kaasua liikennevalojen vaihtuessa vihreästä keltaiseksi. Päättämättömyys on ehdottomasti yksi määräävistä ominaisuuksistani. Siinäkin valossa on ihmeellistä, että viinapullon kohdalla en epäröinyt hetkeäkään, vaan painoin heti jarrua. Päätökseni olla avaamatta pulloa syntyi sekunnin murto-osassa, vaikken tiennyt miksi. Enkä tiedä varmuudella vieläkään. Enkä haluakaan tietää.

Eli en tiedä muuta kuin että en todellakaan oikein erota, milloin kursailu menee hölmöyden puolelle. Asioissa on muuttujia, jotka hankaloittavat arviointia. Kursailuani brandypullon suhteen esimerkiksi helpotti tieto, että minulla oli jääkaapissa mukanani tuomani keskioluet.

Ei näin hankalaa asiaa mitenkään voi näin pienessä tilassa kuin vähän pinnallisesti raapaista. Ja jotenkin tuntuu, että niin on parempikin, sillä aavistelen tämän takaa avautuvan ties millaisia inhimillisiä syvänteitä.

Mutta lopuksi vielä anekdootti, joka tosin on pelkää kuulopuhetta ja sellaisenakin se kantautuu arviolta 30 vuoden takaa: Eräs kaveri törmäsi samalla edellä kuvatulla tavalla McDonaldsin ovella Aki Kaurismäkeen, joka hetken molemminpuolisen väistelyn jälkeen astui sivuun sanoen: – Olkaa hyvä, en halua kaksintaistelua.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s