Blogit

Miksi kirjoitan?

I

Joskus vuosia sitten poikani ei halunnut lähteä päiväkotiin. Väsytti, kiukutti, kaikkea sellaista. – En mene, hän sanoi tiukasti.

Kysyin, että mikset halua olla päiväkodissa. Hän katsoi minua paitsi yhä vihaisempana, myös silmin nähden järkyttyneenä typeryydestäni, ja sanoi että haluaahan hän olla päiväkodissa!

– Mä vaan en halua mennä sinne.

Tajusin viimein. Se oli ihan päivänselvää. Minäkään en halua mennä mihinkään. Varsinkin vihaan sovittuja menoja, en ikinä ilmoittaudu mihinkään ellei ole ihan veitsi kurkulla. En halua sopia mitään, sopimukset sotkevat konseptini, en saa ajatuksiani irti menosta, kuvittelen etukäteen mitä kaikkia kauheuksia tulee tapahtumaan, millaisia ihmiset ovat, millainen itse olen ihmisenä, ja kuinka mikään ei suju. Kun lähden, lähden varoittamatta, tempaudun matkaan tuosta vaan.

Eikä kyse ole vain pelosta että kaikki menee jotenkin mönkään – yhtä paljon on kyse vain siitä, että jostain syystä siirtyminen tilasta toiseen ja siirtymisen odottaminen on hankalaa. Odottaminen tekee särön nykyhetkeen.

Ainoastaan kirjoittamista koskevat sopimukset ovat hyviä. Kirjoittaminen on holtitonta, siksi se vaatii kahleita. Elämä taas kulkee kellon ja kalentereiden mukaan, josta syystä se huutaa vapautta.

II

Kun Helsingin kirjamessut sovittuine esiintymisineen viimein pitkän odotuksen päätteeksi olivat ovella, sanoin vaimolle, että minähän en sinne saatana mene. – Miksi ihmeessä edes lupasin, kun en kerran kuitenkaan ole menossa?

Siellähän olisi ihmisiä. En keksisi mitään sanomista tai puhuisin liikaa. Ja muutenkin siitä seuraa jotain sotkua kuitenkin.

No, heti torstaina minun piti olla Suomalaisen kirjakaupan lavalla avausesiintyjänä. Menin sitten kuitenkin ja ajattelin kitaran kanssa lavalle noustessani, että onneksi en osannut etukäteen kuvitella sitä kovin tarkasti. Jättimäinen lava korkealla messuteiden risteyksessä olisi koitunut kohtaloksi vähintään yöunilleni. Ihan ookoo se kuitenkin meni ja perjantain huilailin.

Mutta sitten lauantaiaamuna minulla oli migreeni ja olin ihan tolaltani ja kiukuttelin vaimolle ja sanoin, että tänään minä ainakaan en mene yhtään mihinkään, tehkööt mitä tykkäävät.

Nielin sitten kuitenkin kiukkuni ja ibusalini, ja menin.

III

Kirjamessuilla oli ihan mahtavaa! Hälinää, meteliä, kakofoniaa – kunnon markkinat.

On sitäpaitsi etuoikeutettua tulla kutsutuksi esiintymään ihmisille. Yritän aina muistaa sen, kun joku pikkupirun ääni kuiskii korviini, että ihmiset vihaavat minua, pitävät minua typeränä pellenä ja ties minä.

Tapasin enemmän ihmisiä kuin koko vuonna yhteensä. Kasvotusten ihmiset ovat erilaisia. Mukavia ja ystävällisiä. Minua kohdellaan aina niin hyvin, että se on miltei käsittämätöntä. Kasvotusten rakastan ihmisiä.

IV

Esiintymisissäni rupattelin kaikenlaista Apo Apposesta ja vähän muustakin. Poikkeuksellista oli, että minulla oli kitara mukana. Lauloin Apon maailmaa liippaavia lastenlaulujani, kaikkiaan kolmella eri estradilla, neljäs keikka piti hoitaa ihan vaan puhumalla. Ajattelin, että ehkä kitara on ookoo, ja kun vielä Dylankin sattui omiin tarkoituksiini niin sopivaan saumaan, ja muuta semmoista. Sitäpaitsi kaikki minun kirjoittamiseni on aikanaan lähtenyt niistä biiseistä, ettei se nyt niin kaukaa haettua ole.

Kirjallista uskottavuutta mietin vain sekunnin. Olen jo niin vanha jätkä, että ihan sama. Miten se sitäpaitsi juuri kitaraa soittamalla menisi – on niin paljon muuta, jonka luulisi käyvän uskottavuuden päälle ennen sitä. Ei kukaan siis semmoista väittänytkään, ajattelin vain sitä silloin etukäteen, yhtenä osana kaikkia muita dystooppisia skenaarioitani. Sellaisia joissa kitarasta katkeaa kieli mojahtaen, lava romahtaa, unohdan lastenkirjani hahmon nimen… (– Mikä on PAHINTA mitä voi muka tapahtua? kaiutinkaappia roudannut poikani sanoi minulle matkalla Akateemisen osastolle. – Rauhoitu.)

Jälkikäteen minusta on mukava ajatella sitäkin, että messuilla oli reippaat 80 000 kuulijaa. Siinä on läsnä jos ei muuta niin mahdollisuus. Silti, jos ajatellaan mitä siitä kaikesta messuamisesta, kaikista niistä mahdollisuuksista seuraa, niin vastaus on että tuskin mitään. Sitä tosiasiaa ei muuta mikään, että Suomalaisen lavan eteen esiintymiseni loppuhetkillä kertynyt nuorten naisten joukko oli vain tullut varaamaan parhaat eturivin paikat jälkeeni esiintyneen JVG:n takia.

V

Eilen ryhdyin ihan tosissani kirjoittamaan romaaniani. Olin jo lyönyt hanskat tiskiin hukattuani mielen kirjoittamisesta, mutta nyt löysin sen. Ennen kuin sanon, mikä se on – ellette jo arvaakin! – todettakoon, että samalla olen luonnollisesti viimein keksinyt vastauksen siihen älyttömän vaikeaan kysymykseen, joka tänäkin vuonna on osoitettu esikoiskirjailijoille: Miksi kirjoitat?

Kirjoitan päästäkseni kirjamessuille. Eiks ole hyvä! Mielestäni se on yhtä adekvaatti peruste kuin mikä tahansa muukin. Tällä tavalla kirjoittaminen on minulle väline päästä ihmisten luokse.

Esikoisista tulee mieleen, että messuja ennen ovat kuitenkin ne Hesarin vuotuiset esikoisjuhlat. Mutta niihin en mene. En todellakaan. Meikämannea ei siellä näy.

* * *

img_20161027_234529.jpg
Pelkästään tätä liitupiirrosta Teoksen osastolle tehdessäni minulla oli tilaisuus rupatella niin Kai Kalinin kuin Tommi Uschanovinkin kanssa – mukava sellaista on myöhemmin muistella.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s