Blogit

Eteenpäin elävän mieli

img_20161018_131819.jpg

Täytin kuluvana vuonna 50. Sanon sen vain, koska se on välttämätöntä tässä. No, siitä nyt on jo niin kauankin, että kohta iskeytyy jo seuraava vuosilukukin mittariin. Ajattelin, ja sanoinkin, että siitä päivästä lähtien kaikki on toisin. Että olen vihdoinkin aikuinen. Ja kyllä se jollain hieman määrittelemättömällä tavalla totta onkin. Psyykkasin itseäni sillä lailla. Käytin vuosilukua omiin tarkoituksiini, puskeakseni itseäni, hmm, olemaan oma itseni, tai jotain sellaista, niin kauan kuin se vielä on mahdollista. Nakkaamaan paskat. Rentoutumaan.

En juhlinut, enkä ole osallistunut muidenkaan ikätovereideni juhliin. Pahoitteluni. En ole synttäri-ihmisiä. Mietin, miksi näin, ihmettelenkin. En tunne motiivejani kovin tarkasti, ja suoraan sanoen ihailen ihmisiä, jotka puhuvat itsestään kirkkain lausein. Silläkin uhalla, että he joko valehtelevat tai tulkitsevat väärin. Minä en saa itsestäni selvää siitäkään huolimatta, että en paljon muuta teekään kuin reflektoin itseäni, tarkkailen käytöstäni, valintojani ja reaktioitani. Ja muidenkin. Pahoitteluni. Ammattitauti. Olen valinnut ammatin, joka on jo itsessään jonkinlainen tauti. No, ei mennä nyt siihen.

Yksi selitys voisi olla se, että en kerta kaikkiaan kestä menneisyyttä, sen kohtaamista. En kestä kohdata kaikkia niitä kauniita hetkiä, jotka muistellessa saattaisivat putkahtaa mieleen – sen paremmin kuin hukattuja mahdollisuuksiakaan. Voisi ajatella, että se on outoa, kun ottaa huomioon, että olen ennen kaikkea haaveilija ja romantikko. Mutta romantikon kova ydin onkin juuri siinä, ettei hän halua palata entiseen (eikä rientää tulevaisuuteen), vaan ajatella sitä, helliä ajatusta siitä. Hyväillä muistoa tai mahdollisuutta. Jos joku on kiinni tässä ajassa ja paikassa, niin juuri haaveileva romantikko.

Poikani osti kierrätyskeskuksesta kolme boksia Frendit-teeveesarjan tuotantokausia. Se kolahtaa hänelle. Niin se kolahti minullekin aikanaan. Nyt en kestä katsoa sitä, se on aivan liian liikuttavaa ja muistuttaa siitä, kuinka vanha olen. Tiedän ikäni muutenkin, mutta Frendit hieroo sitä naamaani.

En kestä katsoa myöskään valokuvia, joita olen vuosikaudet ottanut noin 10–30 kappaleen päivätahdilla. Tallennan ne tietokoneelle, mutta en voi katsoa niitä. Ne saavat minut itkemään alta aikayksikön. Joskus tarvitsen jotain vanhaa kuvaani, silloin selaan iPhotoa miniatyyrikokoisena, etten erottaisi yksityiskohtia.

Juuri yksityiskohdat tekevät kaikesta niin järkyttävää.

Jos katson taakseni, jähmetyn itkeväksi suolapatsaaksi. Muuttukoon kaikki alati.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s