Blogit

Epäröidä ei passaa ollenkaan

wp-1474029613548.jpeg

Palataanpa uusin voimin tähän jo kerran hylkäämääni blogaukseen, kun on näköjään niin, etten pääsen eteenpäin ennen kuin olen jättänyt tämän taakseni. Aiheena oli musiikki ja tarkemmin sanoen lastenlaulut. Kirjoitin aiheesta tekstin, jossa tulin siihen lopputulokseen, että epäröinti ei kannata, mutta jäin sitten kuitenkin harkitsemaan asiaa.

Minulle on vihjailtu, että voisin jossain sopivissa yhteyksissä soittaa ja laulaa Apo Apposen laulu -lauluni. Siitä tuli mieleeni, että olisihan se hyvä olla sitten pari muutakin biisiä hihassa. Ryhdyin siis joitain aikoja sitten toimeen. Olin toki pyöritellyt lastenlauluja päässäni aiemminkin. Niin tartuin kitaraan ja ryhdyin tapailemaan sopivia säveliä ja miettimään samalla aiheita uusille lastenlauluille. Äänitin muutamia mielestäni potentiaalisia rallin poikasia tietokoneen moniraituriin. Ilahduin ja suorastaan innostuin, kun kaikenlaisia teksti-ideoitakin alkoi ensimmäisen väkinäisen parituntisen jälkeen tulla mieleen. Kirjasin niitä muistiin. Osa oli lauseita, osa aiheita, osa kokonaisia säkeistöjä joita sovittelin melodioihin.

Homma lähti vetämään. Parissa päivässä lastenmusiikki valtasi minut niin, että nousin kirjaamaan rivejä ylös öisinkin ja samoin päässäni kiersivät laulut kävelyillä koiran kanssa. Ensin virittelin jos jonkinlaisia biisintynkiä, mutta sitten aloin miettiä, että ehkä muutkin laulut voisivat ehkä jollain lailla liittyä Apposten perheeseen.

Äkkiä tulin ajatelleeksi – tai oikeastaan minulle esitettiin kysymys: – Mitäs ne semmoiset lastenlaulut oikeastaan nykyään ovat edes?

Ja sepä olikin sekä hyvä että huono kysymys.

HYVÄ kysymys se oli sikäli, että eihän lastenlauluja todellakaan enää edes kuule missään. YLE lakkautti lastenlauluohjelmat vuosia sitten, ja muutenkin lastenmusiikin esittäjien keikkamahdollisuudet ovat huvenneet kaikenlaisten määrärahojen puitteissa. Ja – yllätys, yllätys! – jopa Mannerheimin lastensuojeluliiton nimissä toimivien tapahtumajärjestäjien suusta kuulee kuulemma ihmettelyä, että pitääkö lastenlaulujentekijälle ja esittäjälle oikein maksaakin! Sehän on niin hauskaakin! Kutsumusta.

Oman lapsen ollessa pieni meille ostettiin aika paljon lastenmusiikkia, alkaen Vauvan vaaka -levystä, jossa onkin hienoja biisejä upeisiin Hannele Huovin teksteihin. Vieläkin tulee kyynel silmään kun ajattelen sitä alkutalven hämärän hyssyä, pientä vauvaamme ja sitä kuinka ”Vauvalla on vaaka, sillä se mittailee, mitä se tahtoo tehdä ja mitä se ei tee.” (Oih!) Tai ”Kun on oikein pieni, voi lentää linnun untuvalla, nukkua orvokin lehden alla (…)” (Nyyh.)

Porttiteoreettisesti siitä siirryttiin myöhemmin sitten Hevisaurukseen, kuunneltiin konkari Pentti Rasinkangasta, Mikko Perkoilaa ja Loiskis-yhtyettä samoin. Fröbelin palikat taas ei ollut meidän juttu ikinä, eivätkä Muumi-laulut.

Muutaman vuoden takainen Ipanapa-projekti taitaa olla viimeinen varsinainen isompi tai ainakin näkyvämpi valonpilkahdus lastenmusiikin saralla. Se tuotti monia hienoja kipaleita sekin. Ostimme levyjä sitä mukaa kun niitä ilmestyi ja biisit herättivät paljon paitsi yhteislaulua myös keskustelua automatkoilla. Mielestäni ”Urho Kepponen” on edelleen yksi Jenni Vartiaisen parhaita biisejä, samoin Hanna Pakarisen ”Mörkö Mainio” on hyvä. Suurta kansansuosiota nauttinut Tuure Kilpeläisen ”Kuningas Ei” taas oli mielestäni aivan liian osoitteleva (mitä suoraan sanoen pidin juuri tyypillisesti sen suosion syynä). Sen sijaan Jannan (Hurmerinta) ”Et sä mua määrää” on millä tahansa mittarilla loistava biisi.

Ipanapaa kannatteli suosittujen artistien vetovoima, mutta nyt sekin homma on ilmeisesti kuolemassa sauhuun niin sanotusti – ellei ole jo kuollut. Eipä silti, lapsethan fanittavat nykyään ihan samoja artisteja, Sannia, JVG:tä, Elastista sekä Vain elämää -kausien esiin nostamia stygejä – ei siis lastenlauluja, vaan ”aikuistenlauluja”.

Äkkiseltään tuo tuntuu uudelta ilmiöltä, mutta onhan näin ollut ennenkin toki. Itsekin kuuntelin lapsena sitä mitä radiosta tuli: Katson maalaismaisemaa,  Iltatuulen viesti… En ikinä tykännyt Jänö-Jussin mäenlaskusta, Mikki Hiirestä merihädässä enkä Saukin ja pikkuoravien avaruusmatkasta. Kuuntelin mieluummin Gene Vincentiä ja Bill Haleytä.

Sitäpaitsi, niin kuin ystäväni hyvin sanoi: musiikki on musiikkia.

Musiikki on musiikkia. Sitä sietää miettiä.

Liekö muuten kellään enää uskoa ja energiaa sellaisiin hienoihin projekteihin, jollainen oli esimerkiksi Pessi ja Marjatta Levannon Vuohi-laulujen sarja kymmenisen vuotta sitten. Noita mahtavia, kunnianhimoisia lauluja maailmanmatkaaja-vuohesta, hurmaavia tarinoita joissa ei lällätelty tyhjänpäiväisiä. Niissä luotettiin lapseen kuulijana. Niitä riitti (käsittääkseni) kaikkiaan kolme erittäin korkeatasoista cd-levyllistä. Vaikka tuskin nekään kovin suurta yleisöä saivat, olisikohan niissä ollut smurffiäänestä tykkäävien aikuisten makuun hieman korkeakultturelli leima? No, tämä on vain minun arveluani (luotan kyllä lapsiin mutta aikuisiin aina en), toivottavasti kauppa kävi kuin siimaa.

HUONO se mainittu kysymys oli siksi, että se sai minut hetkeksi epäröimään. Ja epäröinti on luomiselle myrkkyä. Jos epäröintiä pääsee pienikin hiukkanen leviämään suonistoon, se myrkyttää ihmisen ja saa lopulta kellahtamaan sohvalle selälleen ja etsimään päiväkausiksi vastauksia eksistentiaalisiin kysymyksiin katon varjopaikoista.

No, katsotaan kuinka käy. Ainakin juuri nyt tunnelma täällä pikku pajassani on oikeinkin hyvä, on tekemisen meininkiä! Yhtäkaikki, tällaista tämä niin sanottu luomisen tuska kuitenkin on noin yleisemminkin. Pikemminkin siis tuskailua ”kaiken turhuuden” kanssa kuin itse teoksen kanssa. Jokapäiväistä taistelua motivaation lopahtamista vastaan. Eikä se tietenkään rajoitu pelkästään lastenkulttuuria koskeviin kysymyksiin. Jotenkin pitäisi aina jos ei muuten niin huijata itsensä uskomaan, että kirjoilla, lauluilla, kuvilla, kulttuurilla on kaiken tämän leikkaamisen keskellä merkitys. Niilläkin teoksilla, jotka jäävät suuren yleisön ulottumattomiin tai peräti pöytälaatikkoon. On suljettava silmät todellisuudelta, laitettava luurit päähän ja biisi soimaan. Tartuttava yksin ollessaan harjanvarteen ja oltava Elvis. Unohdettava hetkeksi kaikki mitä todellisuudeksi väitetään.

Epäröidä ei passaa ollenkaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s