Blogit

Mitä tuli sanottua

Olen kieltänyt itseltäni kaiken kiihkoilun. Sillä on tietysti hintansa. Kirjoittaminen nähkääs vaatii vimmaa ja tuohtumusta, närkästystä ja ärtymystä vähintään; se vaatii kiveenhakatun mielipiteen, yksiniittisen näkemyksen, putkinäköä ja harhaluuloja kaikesta. Jos ryhtyy näppäimistön ääressä miettimään totuutta, kohtuutta, hillittyä käytöstä ja sukulaisten tunteita, kannattaa samantien viskata läppäri ikkunasta pihalle. Hyvässä lykyssä se osuu jonkun auton katolle ja seuraa poliisijuttu, matka ennen näkemättömiin maisemiin, rahattomuutta ja onnettomuutta.

Sovittelun, myönnytysten ja ristivalotuksen aika on myöhemmin. Myöhemmin voi sitten änkyttää, kun lukijat vetävät tilille, vaativat saada tietää, mitä se ja se sana tarkoitti.  Kun kiire ja kiihko on ohi ja vastaanoton turvatyyny läjähtänyt päin näköä, voi liennytellä; raunioilla istuessaan kelpaa lisäillä ehkä, kukaties, melkein, ja muita sellaisia pehmikkeitä. Poliisiauton takapenkillä tai häpeäpaalussa on aikaa selitellä – sitten kun ei enää muuta voi.

Jos samantien kirjoituksen julkistamisen jälkeen ei tunnu, että koko homma oli helvetillinen, vakava virhe, kirjoitus on epäonnistunut. (”On toki poikkeuksia, mutta tämä esitys käsittelee nimenomaan kaunokirjallisia tuotoksia” olkoon tässä esimerkkinä siitä, kuinka hyvin teroitettu kirves huitaistaan kiveen ja/tai jalkaan.)

No, nyt harkinta ja järjen ääni alkavat jo nostaa päätään, joten päätän täältä tähän.

Liikuntamyllyn parkkipaikalla lasta odotellessa perjantaina 9.9.2016

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s