Blogit

Keskikesän kuulumisia

img_20160629_120329.jpg

Kesä on nyt parhaimmillaan kuumimmillaan. Keskikesällä, silloin kun aurinko oikein kuumasti hellii, kuten juuri nyt, kaikki varsinaiset asiat harsoontuvat; todellisuus muistuttaa harhanäkyä, kuumana väreilevää ilmaa asvaltin yllä, tuulessa havisevia lehtiä, ovensuussa kahisevan itikkaverhon häilyväisyyttä, pöntöstä kuuluvaa sinitiaisen poikasten säksätystä.

Juhannusaatto meni Kannonkoskella, kävimme souturetkellä, paistoimme saaressa makkaraa ja ongimme pojan kanssa pikkuruisia särkiä. Kävin uimassakin, vesi oli kuin linnunmaitoa, kuten sanonta kuuluu.

Liekö jotain iän mukanaan tuomaa, vai mitä, mutta enää en kuitenkaan osaa olla toisten nurkissa montaa päivää, joten juhannuspäivänä jo ajoimme takaisin Vantaalle. Muualla kuin kotona on toisaalta vaikea ryhtyä mihinkään, toisaalta vaikea olla ryhtymättäkään. Kotona olen niin vapaa kuin nyt vapaa voin olla, voin mennä tai olla menemättä, tehdä tai siirtää huomiseen, syödä kun on nälkä, olla hiljaa jos siltä tuntuu. En ajattele sitä epäsosiaalisuutena, vaan lapsuutensa ja nuoruutensa ahtaasti eläneen ihmisen haluna olla vapaa muusta paitsi kaikkein lähimmistään.

Kesä on minulle perinteisesti hyvää lukuaikaa, mutta nyt se ei ole oikein sujunut. Asian korjaamiseksi minun olisi joko heitettävä Knausgårdini syrjään tai luettava ne reippaasti loppuun. En ole myöskään ainakaan kovin huolellisesti lukenut lukemattomia Taisteluni-sarjasta kirjoitettuna kirjoituksiakaan, etten pilaisi omaa lukemistani. Olen vasta kakkososassa, mutta minusta alun nuoruuskuvaus ensirakkauksineen on oikein hyvä. Se on tarpeeksi kaukana hänestä ja jotenkin selvästi keksittyä. Mitä lähemmäs nykyhetkeään ja omaa kirjoittamistaan K tulee, sitä ongelmallisemmaksi ja mielenkiinnottomammaksi teksti muuttuu: se ensinnäkin herättää epäilyn, että se mitä kerrotaan yrittää olla totta, eikä totuus sinänsä ole minusta kovin tärkeä asia kaunokirjallisuudesssa. (Tarkoitan ”totta” tyyliin ”kerron kaiken / paljastan kipeimmätkin salaisuuteni / olen uskollinen vain  totuudelle” eli siis ”totuutta” jossain teoksen ulkopuolisessa maailmassa.) Autobiografia tyylinä tietysti asettaa totuudellisuudelle omat kehyksensä, mutta minulle lukijana on ihan se ja sama, pitäytyykö K totuudessa, tai pyrkiikö edes pitäytymään. Päätaloonhan K:ta on verrattu, mutta minun tuli mieleeni eräs toinenkin, vähän kauempaa haettu tosin:  Harri Tapperin taiteilijaveljeksistä kirjoittama omaelämäkerrallinen trilogia (Järkäle-nimisenä yhteispainoksenakin julkaistu), jossa kaikki kohotetaan tietoisesti myyttiseen asemaan. Vielä hienompaa on, että samoja Harrin tarinoita löytyy hänen veljensä Marko Tapion Arktisesta hysteriasta hieman eri tavalla kerrottuina ja vielä selvemmin fiktiivisinä esityksinä.

Eilen hain muuten kustantamosta uuden Apo-kirjan lämpimäiskappaleen. Painosta oli tullut yllättäen etukäteen muutama ennakkokappale, varsinainen ilmestyminenhän on vasta elokuun alussa. Hirmuisen jännittävää, täytyy sanoa, eikä vähiten siksi että melko loppuvaiheessa muokkasin vielä kannen väritystä ja kirjan nimen ulkoasua vahvemmin sisällön henkeä alleviivaavaksi. Kannen kanssahan on aina sellainen pieni ongelma, että suunnittelullisesti se olisi järkevintä tehdä viimeiseksi, mutta markkinat (kirjan ennakkomarkkinointi ja -myynti) vaativat sitä ensimmäiseksi. Kannen kuva-aihe kuitenkin pysyi tismalleen alkuperäisenä, muutin vain hieman ”kluutin” ja otsikon väritystä.

Kuvakirjan kanssa jännittää tietysti eri tavalla kuin kaunokirjan kanssa, koska tässä on aina kyseessä kuvituksen ja koko layoutin toimivuus, joka lopulta, kaikesta hiomisesta, ennakoinnista ja pähkäilystä huolimatta paljastuu aina vasta kun kirja on konkreettisena esineenä kädessä. Vasta silloin tietää (niinkin ilmeiseltä tuntuvan seikan kuin) minkä kokoinen kirja on, vaikka kuinka olisi millimetrit taitto-ohjelmassa säätänyt. (Uusi Apo on aavistuksen edeltäjiään pienempi.) Vasta silloin tuntee sen paksuuden ja painon, näkee millaisia värit ovat, tuliko oikea pistekoko tekstiin ja kuinka kaikki muutenkin asettuu. Se on itselleni todella konkreettinen esimerkki siitä, mikä on painetun ja sähkökirjan ero. Hyvältä kirja näyttää, vaikka itse sanonkin.

Vielä yksi asia, sanoi puolestaan Carver. Romaanien jälkimainingeissa minussa kypsyy aina päätös, että kaikki on loppu. Kirjoittaminen on ohi, ideat ovat loppu ja varsinkin rahat ovat loppu. Että kaikki on menetetty ja minun olisi korkea aika sisäistää se. Ja sitten, eräänä päivänä sitä taas huomaa, ettei niin ollutkaan. Niin nytkin, sain yllättäen kaikista ennakkokaavailuistani poikkeavan idean. Yhtäkkiä huomasin jotain, jonka läsnäoloa en ollut jostain syystä huomannut, vaikka se oli ollut siinä koko ajan. Eikä minun auttanut kuin tarttua kynään (no, läppäriin). Kirjoittaminen ei siis sittenkään ollut ohi, eivätkä ideatkaan loppuneet. No, katsotaan nyt, kaikki arvailut ovat tässä vaiheessa ennenaikaisia, kaikki voi tuhoutua hetkessä. Juuri nyt kuitenkin näyttää, että loppu ovat ainoastaan rahat, jostain syystä se seikka ei kohtaa samanlaista ihmettä kuin nuo kaksi muuta.

Tällaisia kesäterveisiä täältä pihakeinusta, jonka läpikuultavassa kangasvarjossa on mukavan lämmin juuri nyt. Ja sehän on parhaan kesäkelin merkki, että varjossa on sopivaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s