Blogit

Asiakirjaromantiikkaa

img_20160610_124107.jpg

Niin huolella ei mitään voi arkistoidakaan, etteikö aineistosta puuttuisi juuri sitä partikkelia jota tarvitaan. Tämä pätee kaikkeen: talven jäljiltä ei löydy suosikkilippistä vaikka muita on kymmenen, hylsysatsista puuttuu juuri se 13-millinen joka sopisi pyöränsatulaan ja kolmensadan konsolipelin rivistöstä ei löydy sitä jonka lapsi haluaa mukaan kun muu sakki jo istuu autossa valmiina lähtöön.

Minä en etsinyt mitään noista, vaan erästä paperia. Pengoin vanhoja pölykantisia säilytyslaatikoita etsien mystisesti asiakokonaisuudestaan eroon joutunutta sivua. Kaikki muut kolme mapillista olivat tallella, kaikki yhdentekeviä, tätä yhtä olisin tarvinnut. Niinpä sen oli maa niellyt.

Niin kuin aina vanhoja kaivellessa törmäsin kaikkeen muuhun kuin siihen mitä etsin. Vanhoihin tiliotteisiin, valokuviin, lehtileikkeisiin, kirjallisuuslehtiin. Siinä olisi ollut kaihoisan muistelon mahdollisuus, mutta yllättäen yli sen löikin jonkinlainen pahoinvoinnin aalto. Äkkiä tuntuikin, että mennyt oli paitsi mennyttä, myös jollain lailla epämiellyttävää. Näytin typerältä vanhassa valokuvassa, puhuin typeriä haastattelussa, tilillä oli palkkatöiden aikaan ollutkin vähemmän rahaa kuin muistin, enkä saanut Hesarista saksimistani lehtileikkeistä selvää kumman puolen takia ne olin talteen ottanut, puhumattakaan siitä kuinka pelkät vihjeet firmanpidon aikaisesta paperisodasta saivat minut melkein antamaan ylen.

Vain yksi asia oli ennen ollut paremmin. Vanhoja romaaninaloituksia ja muita käsikirjoituspätkiä kursorisesti selaillessani nimittäin tajusin, etten enää ikinä pystyisi samaan. Kymmenen vuotta sitten hylkäämäni tekstit olivat järjestään parempia, syvällisempiä, kielellisesti taitavampia kuin mitkään nykyiset yritykset. Takana loistava tulevaisuus.

Kaikkea tällaista tuhoa suorastaan tulvi pahvilootista. Ei ihme, että paiskasin kannet kiinni ja nostin nuo painavat Pandoran lippaat takaisin vaatekomeroiden päälle jatkamaan pölyttymistään. Menneisyys oli sanalla sanoen hirveää.

Ihmettelin tuntemuksiani – minähän olen romantikko, menneisyyteen katsova kaihomieli! Eikö minun pitäisi innostua vanhoista HKL:n matkalipuista, passikuvista joissa näytän hylätyltä spanielilta, vakuutusyhtiön kielteisistä vahingonkorvauspäätöksistä?

No ei tietenkään. Minä en halua muistaa menneisyyttä oikeasti, vaan kuvitella sen. Haluan muistaa kaikki ne aurinkoiset kesät Pietarinkadulla, helteisen vapun kun juotiin kaljaa Arabian katolla; sen kuinka hauskaa oli kun vanha Transitini piti käydä aina starttaamassa konehuoneen puolelta ja juosta sitten hyttiin kaasuttamaan… kaikkea semmoista.

Miksi ihmeessä sitten laitan talteen kaiken, kun en kuitenkaan kestä sitä katsoa? Päiväkirjaakin olen aina silloin tällöin pitänyt – miksi ihmeessä, kun riviäkään kirjoittamastani en pysty lukemaan?

Kai minulle riittää se romanttinen ajatus, että kaikki on tallessa laatikoissani. Se on illuusio, jota ei paranisi mennä rikkomaan kansia aukomalla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s