Blogit

Kielitaidoton Södertäljessä

Jostain syystä monien nuoruuden suosikkibändien kuunteleminen on hankalaa ellei mahdotonta. Niihin liittyy jotain häpeällistä, tai ehkä jotain niin henkilökohtaista, ettei itsekään tohdi enää niihin puuttua.

Kuuntelin tässä uhmallakin pitkästä aikaa erästä vanhaa bändiä ja tietenkin liikahdin sen myötä ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1980 saakka. Tuolloin, kahdeksannen luokan syyslukukaudella olin 14-vuotias, ja ruotsinopettaja ehdotti että lähtisin viikon mittaiseen oppilasvaihtoon Forssan ystävyyskaupunkiin Södertäljeen. Näen vieläkin, kuinka opettajatar seisoo syyskuun matalalta paistavan auringon hehkussa luokan edessä, eikä katso minua vaan ulos ikkunasta, ja sanoo ajatelleensa, että Juhani voisi lähteä. Minäkin katson ulos ja sanon, että kai minä sitten menen. Jonkunhan se on mentävä, enkä minä ole ikinä uskaltanut vastustaa opettajia.

Jotenkin se tuntui hirmuisen henkilökohtaiseltakin, varsinkin kun emme opettajan kanssa muuten koskaan keskustelleet mistään. Kai se mairitteli minua, hän näki minut vaikka katsoi ikkunasta ulos. Hän ajatteli minua, hän luotti kaupunkimme edustamisen minun käsiini.

En edelleenkään 36 vuotta myöhemmin asiaa muistellessa osaa päättää, oliko se hyvä juttu vai paha virhe. Kai se oli molempia, mutta tietty jokainen, jolla on vähänkään draaman tajua, arvaa että sellainen tapahtumahorisontti on muutenkin täynnä sanotaanko kaunokirjallisia mahdollisuuksia.

En ensinnäkään ollut käynyt ikinä ulkomailla, mikä loi oman jännityksensä kaiken muun jännityksen päälle. Ruotsia oli onneksi luettu koulussa siihen mennessä jo vähän toista vuotta, joten ajattelin pärjääväni.

Äiti osti minulle matkaa varten muhkean, vaaleansinisen toppatakin. Pukeuduin siihen jo päivää ennen matkaa, vaikka se tuntuikin vielä ajankohtaan hieman liian paksulta, ja tunsinkin olevani melkein ulkomailla, takkeja kun ei ihan joka vuosi silloin osteltu. Jonkinlaista kansainvälistä hohtoa se vissiin ympärilleni loikin, koska luokkatoverini Terhi, joka hallitsi muodin, sanoi koulun ulkoportaissa ohimennen, että se oli makee. Se oli eka makee juttuni, joten ajattelin, että hyvä reissu siitä sittenkin tulee.

Matkasta voisi kertoa paljonkin, mutta tiivistän tässä yhteydessä olennaiseen, koska oikeastaan puhun koko ajan siitä bändistä enkä Ruotsista. Ruotsi on vain välikappale tällä matkalla ihan lähelle ja samalla täysin tuntemattomaan.

Seilasin siis Ruotsiin. Isäntäperheeseen Ruotsinmaalla kuului ikäiseni tyttö. Minua oltiin vastassa satamassa. Automatkalla Södertäljeen minulle paljastui, ettei Ruotsissa puhuttukaan ruotsia, vaan jotain ihan muuta: jotain epäselvää, joskin samalla hyvin kaunista mongerrusta. Perheenjäsenet yrittivät urhoollisesti keskustella kanssani laivamatkasta, mutta hankalaa se oli. En muistanut, mikä oli myrsky ruotsiksi. Enkä hermostuksissani edes englanniksi.

Perhe asui kaksikerroksisessa omakotitalossa. Nukuin yön vieraassa valtiossa miten kuten. Aamulla kävelin tytön ja hänen kavereidensa kanssa koululle ja ihmettelin, että tytöt ja pojat kulkivat samaa matkaa. Sellaista ei Forssassa ollut tapahtunut ikinä, meillä tytöt ja pojat kulkivat eri puolilla katua ja mielellään vastakkaisiin suuntiin, kaikki muu tulkittiin avioliittoaikeiksi tai siis ”akan ottamiseksi”, josta varoiteltiin totisin äänenpainoin. Ei ihme, että tunsin siinä södertäljeläisessä syysaamussa olevani kaukana suuressa maailmassa.

Samaa todisti juhlatilaisuus johon meidät – Tanskasta, Norjasta ja Islannista tulleet oppilaat – kutsuttiin. Siellä ei ollut ainuttakaan suomenkielistä olentoa, enkä ymmärtänyt yhtään mitä oli tekeillä. Istuimme jonkinlaisessa seminaarisalissa valtavan pyöreän pöydän ääressä. Kaikki puhuivat jotain vuorollaan. Herra ties mitä. En millään muista, sanoinko itse jotain vai en, menetin ilmeisesti hetkellisesti tajuntani. Bileet jatkuivat pienen napostelun ja seurustelun merkeissä. Jossain vaiheessa eteeni samoili tyylikkäästi pukeutunut herrasmies, joka kertoi minulle jonkun jutun, teki varjonyrkkeilyliikkeitä ja nauroi. Minäkin nauroin. Hän läimäytti minua olkapäälle.

Onneksi pääsin taas lopulta takaisin isäntäväen talolle ja sen yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseeni. Äkkiä huomasin, että tytöllä oli Making Movies, Dire Straitsin liki uunituore kolmas albumi. Ja juuri se levy oikeastaan oli asiani, eikä vaihto-oppiluus. Olin kuullut Dire Straitsin kaksi ensimmäistä levyä, mutta en tätä vielä kokonaan. Laitoin levyn soimaan ja minun tuli kuuma. Se saattoi johtua monestakin seikasta: siitä että olin Ruotsissa, vähän ehkä tytöstäkin – mutta ennen kaikkea musiikista. Takerruin siihen kuin hukkuva.

She took off a silver locket / she said remember me by this
She put her hand in my pocket / I got a keepsake and a kiss
And in the roar of dust and diesel / I stood and watched her walk away
I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay

(Tunnel Of Love)

Mahtava levy! Päätin riisua kuumotuksissani villapaidan. Jostain syystä sen rinnuksessa oli jokin tervetuliaisseremonioihin liittynyt pätsi, rintamerkki. En huomannut, että sen hakaneula oli kiinni paitsi villapaidassa, myös sen alla olleessa t-paidassa. Kun riisuin villapaidan, t-paitakin lähti. (Muistutan tässä vielä kotikaupunkini käytänteistä, mitä tulee suhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa.) Tyttö katsoi minua. Hän kysyi jotain – mutta mitä? Hikoilin. Olin sumuttanut kainaloihini laivalta ostamaani Old Spicea, enkä tiennyt oliko sekään nyt niin hyvä idea. Tyttö haki sanakirjan ja hetken plärättyään sanoi: – Töttöröö. Ahaa, hän kysyikin, halusinko jäätelöä! – JAA!

Siinä tärkeimmät seikkailustani siellä jossain Mälarin rannoilla. Tämä tuli mieleeni, kun kuuntelin äsken biisin, jota minut ei pitänyt enää ikinä kuunnella: live-version Tunnel Of Lovesta. Mark Knopfler sai aikaiseksi jotain sellaista, jota ei enää pitänyt tapahtua: sähkökitaraa ei sittenkään oltu kaluttu loppuun. Hän ikään kuin otti vanhan asian ja näytti, ettei tämä tässä vielä ollut. Knopfler soittaa livenä aivan käsittämättömän hienosti. Ja juuri se oli osa viehätystä – että hän teki sen myös livenä, soitti laulaessaan melodiset kitarariffinsä ja soolonsa ikään kuin tuosta vaan, aivan kuin niitä ei olisi opeteltu edes vaan ne olisivat vain soljuneet jostain. Hän loi kitarallaan uuden kielen ja siihen kieleen kuuromykkä lapsi Södertäljessä tarttui.

Usein kun touhuilen näitä omia touhujani, ajattelen että kaikki on jo tehty. Samat jutut on kerrottu jo moneen kertaan pikkuruisin vivahde-eroin. Silti epäilen, että on sittenkin olemassa jotain, jota en vielä näe, jotain mullistavaa ihan tuossa silmien edessä, vanhaan tuttuun kätkettynä. Jokin sellainen yllätys niin kuin on siinä kun ensin lukee koulukirjasta ruotsia ja menee sitten Södertäljeen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s