Blogit

Kiven alla

Vappupäivän kunniaksi kertomus ihmisestä ja kivestä.

Eräänä kauniina aamuna ihminen meni tapaamaan vanhaa ystäväänsä. Hän sai kuulla, että nyt oli käynyt niin hassusti, että ystävä oli jäänyt ison kiven alle. Niin todella oli. Tilannetta pahoiteltiin, mutta samalla todettiin, että tämä oli lopulta väistämätöntä. Viitattiin jyrkkään rinteeseen, josta kivi oli vierinyt. Siellä näkyi odottelevan muita samanlaisia vuoroaan.

Paljon ihmistä suurempi pyöreähkö kivenlohkare jöllötti ystävän päällä siinä keskellä kylää kuin mikäkin harmaa mörkö. Ihminen yritti tuorein voimin kääntää kiven pois, mutta ei jaksanut. Hän haki vipuvarren, asetti ison kiven viereen pienen kiven, työnsi vipunsa siihen rakoseen ja väänsi. Iso kivi nytkähti hieman, mutta siihen se jäi. Ihminen vänkäsi vipua, mutta vipu katkesi kuin luu. Odota siellä, ihminen sanoi ystävälleen, älä mene minnekään, palaan pian!

Hän haki kaikenlaista kättä pidempää: lapioita, kankia ja hakkuja. Ei tämä nyt niin vaikeaa voi olla, ihminen sanoi täynnä uskoa ja innostusta. Ehkä tämä on jonkinlainen uusi mahdollisuus. Kivi kuitenkin pysyi itsepintaisesti paikoillaan.

Ihminen meni virastoon, joka oli erikoistunut tällaisiin asioihin. Virkailija sanoi: Voi, voi, onpas käynyt huonosti. Ette ole ainoa, näitä tapauksia on ollut tässä. Sitten virkailija otti sakset ja leikkasi palan paperia. Virkailija ojensi paperipalan ihmiselle ja sanoi: Kivi voittaa sakset, mutta sakset voittaa paperin ja paperi voittaa kiven. Miten muka? ihminen ihmetteli. Virkailija sanoi, ettei ollut tullut ajatelleeksi. Ehkä paperi peittää kiven, virkailija mietti. Voitte vaikka kääriä kiven paperiin ja heittää sen sitten menemään! Ihmisestä se kuulosti vähän erikoiselta, mutta hän ajatteli, että kyllä asiaan erikoistunut virasto tuntee asiansa. Hän lähti innoissaan paperin kanssa takaisin kiven luokse. Hän laittoi paperin kiven päälle. Se oli kuitenkin ihan liian pieni paperi. Tuuli vei koko lapun.

Ihminen seisoi siinä ja puhui kivelle: Kivi hei, et viittis maata mun ystäväni päällä tolla lailla. Mutta kivi oli mykkä ja kylmä. Tämä on ihan kuin kivelle puhuisi, ihminen sanoi.

Ihminen ajatteli, että johan on perkele. Hän työnsi kiveä, kampesi, puski ja puhkui.

Sillä lailla kului vuosi. Ihminen koitti kaikkensa. Hän kietoi kiven ympärille köyden ja kiskoi. Hän yritti kaivaa maata kiven ympäriltä, mutta se vain pahensi tilannetta. Sekä kivi että sen alla makaava ystävä upposivat yhä syvemmälle. Ihminen kehui, maanitteli, lahjoi kiveä, mutta turhaan. Kivi olla jurnutti siinä kuin joku jääkauden jäänne. Ihminen kävi kontalleen ja yritti saada yhteyden ystäväänsä. Hän oli kuulevinaan kiven alta vaimeaa hengitystä.

Päivät seurasivat toisiaan liki identtisinä. Välillä ihminen kävi Virastossa näyttäytymässä. Hän kertoi kamppailustaan kiven kanssa. Ystäväni tuskin tuntee minua enää, hän mietti. Liekö enää elossakaan. Voi, voi, virkailija sanoi. Hän antoi ihmiselle taas yhden palan paperia ja sanoi, että jos kivi ei mahdu siihenkään, ihmisen on mentävä kurssille. Ihminen meni ulos ja taitteli paperista lennokin. Se kaarteli kauniisti ilmassa.

Ihminen meni kurssille. Siellä oli viisikymmentä samanlaista viisikymppistä ihmistä kuin hänkin. Kurssin aiheena oli ”Kuinka kiviä siirretään”. Kurssilla näytettiin yhdeksäntoista erilaista graafista kakkua ja käppyrää, tilastoja kivien siirtelystä. Ja samanverran sloganeita, kuten Suurta kiveä on turha yrittää nostaa kerralla. Ihminen ei ymmärtänyt sitä.

Vappuna ihminen meni torille. Oli kaunis ilma. Puolueen johtaja piti kuorma-auton lavalta puheen. Hän lupasi siirtää, ei vain kiveä, vaan kokonaisia vuoria. Miten? ihminen huusi yleisöstä. Suuri, miltei kiven kokoinen johtaja vastasi runollisesti:

Metsä kun humisee, niin tuulee. Hankeen kun kusee, niin reikä tulee. Katto kun ropisee, niin sataa. Kuta suurempi saapas, sitä laveampi jälki.

Ihminen meni kotiin ja makasi sohvalla. Sitten hän kuitenkin nousi ja lähti kävelylle. Hän ajatteli, että ystävä oli mennyttä. Oliko hän tehnyt tarpeeksi? Olisiko pitänyt mennä vielä kerran kiven luokse ja yrittää?

Hän loikkasi aidan yli rakennustyömaalle ja varasti dynamiittia. Sitten hän viritti panoksen sen ison kiven alle. Ihminen juoksutti pitkän sytytyslangan nurkan taakse. Häntä nauratti, kun tulinen piste kiemurteli kohti kiveä. Se oli mahtava posaus. Niin kivi kuin ystäväkin hajosivat murusiksi taivaan tuuliin.

Ihminen vangittiin ja hän joutui kiven sisään, pakkotöihin.

Sen pituinen se.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s