Blogit

Muodollisuuksia

Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa taas blogiin jotakin, mutta olen juuttunut muodollisuuksiin. En tahtoisi aloittaa mistään, enkä tahtoisi tästä minkään ennalta määrätyn kaltaista. Tahtoisin, että tämä ei ala mistään, eikä tämä jää tähän, vaan tulee jostain ja jatkuu seuraavassa numerossa. En keksi muuta ratkaisua kuin keskeneräisyys. On jätettävä kesken, kun kerran perille ei pääse. Mutta hankalaahan sekin on. Alan ihmetellä, miten on ylimalkaan mahdollista kirjoittaa sanakaan, sillä jokaisen sanan yllä häilyy epäilyksen varjo – puhumattakaan sanaliitoista, lauseista, virkkeistä. Vasta riittävä sanapaljous auttaa hieman, risteävistä, lomittaisista ja limittäisistä merkityksistä syntyy viidakko, jossa voi nähdä mitä tahansa. Se on hyvä tilanne. Blogikirjoituksessa sellaisiin mittoihin ei voi päästä, se on blogimuodon vastaista.

Tämä saa minut näkemään kaiken taas kerran täysin naurettavasssa valossa. Muoto saa minut ajattelemaan muodollisesti, virallisesti, enkä siedä sitä. Alan taistella muodollisuutta vastaan, eikä mistään tule mitään.

Muotoa ei voi sivuuttaa, eikä siitä siksi eroon pääse. Muoto auttaa ymmärtämään, niin tekijää kuin vaikkapa lukijaakin. Jos muotoa ei ole, ei ole oikein mitään. Jos taas muoto ottaa vallan, seurauksena on muodollisuus, jossa ei muodon lisäksi paljon muuta olekaan. Tyhjäksi puhallettu munankuori.

Muodosta ei pääse eroon, mutta tekemisestä pääsee. Joskus tekemisen päällimmäinen tarkoitus näyttää olevankin juuri päästä tekemisestä eroon: blogaamalla eroon blogaamisesta, tiskaamalla eroon tiskaamisesta – no tottakai samalla tiedostaen tiskaamisen suuri merkitys siisteyden kannalta, kulkutautien ja koko ihmiskunnan kannalta, mutta kuitenkin; imuroimalla eroon pölystä, lenkkeilyllä eroon huonosta omatunnosta.

Muoto suojelee tekijää niin kuin aita kurittomia lampaita. Tahdon siis kyllä aidan, mutta samalla tahdon myös hyppelehtiä pikkuisen vapaana, tehdä kaikkea huisia, mieletöntä, työntää pääni aidanraosta, tehdä pikku lenkin tuntemattomille maille palatakseni tietenkin pimeän tullen turvallisesti kotiin.

Olisi mukava jos pystyisi kirjoittamaan vaikka blogikirjoituksia ihan liukuhihnalta. Eihän siitä mitään tule, eihän sellaista liukuhihnaa edes ole, jossa työskentelee vain yksi ihminen. Liukuhihnan idea on juuri siinä, että hihnan päässä on monien ihmisten työn tulos. Liukuhihnatyö ei siis ole muodollista sellaisessa mielessä, että se olisi tarkoituksetonta, päinvastoin, liukuhihnatyöllä jos jollain on merkitys. (Älkää kertoko tätä kuitenkaan EK:lle, koska väärissä käsissä tällainen ajatus on äärimmäisen vaarallinen.)

Liukuhihnatyömäinen puutuminen on kuitenkin tuttua, samojen lauseiden kuin muttereiden kiristäminen; tila jossa yhdistyvät jonkinlainen zeniläisyys: munkin kärsimys, kun hän yrittää päivästä toiseen piirtää vapaalla kädellä ympyrää, sekä liukuhihnamutterinvääntäjän ekstaasi, jossa hän näkee monotonisen toiston avaamin silmin tehtaan seinän läpi puutarhaan.

Tuli vielä mieleen tuosta pään työntämisestä muodollisen aidan rakoon. Se muistuttaa minua  vanhasta koirastani, dobermanni Lulusta, joka työnsi kolmionmallisen, kiilamaisen pääkoppansa lauta-aidan raosta, eikä saanutkaan sitä takaisin. Onneksi aita oli huonoa tekoa ja lautojen välinen rako ylälaidasta suurempi, joten nostamalla koiraa sain sen pään käpälälaudasta pois.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s