Blogit

Ensimmäinen ja paras

Talomaisema_1976

Tämä on sentimentaalinen juttu. Tämä sopinee lauantai-iltaan, kun ihminen on talkoissa suoritetun lapioinnin, saunan ja talkoo-oluen lopullisesti pehmittämä. Sikäli ollaan asioiden ytimessä, että kaikki mitä teen perustuu sentimentaalisuuteen.

Kyseessä on ensimmäinen öljyvärimaalaukseni. Maalasin sen vuonna 1976. Olin silloin 10-vuotias.

Muistan talon, jossa maalasin: huoneen, oikeastaan eteiskäytävän pään, muistan avatun piironginpöydän, öljyvärien, vernissan tuoksun. Muistan koiramme, welsh gorgi Kimmyn, joka makasi piirongin alla ja järsi piirongin jalkaa poikki. Touhun vertauskuvallisuutta pohdin vasta paljon myöhemmin. Ennen kaikkea muistan jännityksen, kun valvoin ja odotin, että äiti pääsee klo 23 tehtaalta iltavuorosta, tulee kotiin, avaa oven ja näkee heti siitä eteismatolta teokseni lyhyen eteiskäytävän päässä. Tunne on niin voimakas, että kirjoitin siitä romaanin. Kirjoitin tunteesta, kuten aina, en mistään asiasta.

Mielenkiintoisempaa on kuitenkin se, että en oikeastaan ole kehittynyt tämän ensimmäisen maalaukseni jälkeen yhtään. Ensimmäinen maalaukseni on paras maalaukseni. Jatkoin kyllä maalaamista koko yläasteen ja lukion, mutta Taideteollisessa Korkeakoulussa saavutin eräänlaisen huipun: en maalannut siellä enkä sen koommin yhtään öljyvärimaalausta.

Sivuutan kylmästi monenlaiset perusteet kiistää väite, että eka oli paras, että ekassa oli kaikki. Sillä tavallaan se on juuri niin.

Se on surkea juttu. Olisin toivonut ylöspäin sojottavaa trendiä. Että kaikki kehittyisi pikkuhiljaa kuin viini vanhetessaan niin, että kun peruutan pienen matkan päähän ja nostan peukaloni tutkaillakseni kaikkea, voisin havaita kehityksen. Että ensin tulisi äiti iltavuorosta, olisi yksi katsoja, sitten pari sukulaista, sitten… jne. Vähän niin kuin tarkentaisi google mapsilla kotipihaansa ja lähtisi sitten peruuttamaan avaruuteen, kohoaisi ja näkisi kaiken.

Sen sijaan huononen koko ajan. En tietenkään kauttaaltaan, en teknisesti ottaen, mutta… jotenkin.

Hirvittää, että joku päivä löydän vielä jonkun neljäkymmentä vuotta sitten kirjoittamani tarinan ja joudun toteamaan, että se oli siinä. Koko juttu, kaikki oli siinä. Heti.

Luultavasti näin todella on, vaikken ole tarinaa vielä löytänyt. Tuon jossain vanhassa kenkälaatikossa lojuvan sepustuksen parikymmentä horjuvaa riviä sisältävät kaiken sen, mitä myöhemmin olen tuhansien merkkien, sanojen ja rivien välityksellä etsinyt ja tuskaillut.

Kaikki on siinä simppelisti, kuulaasti ja ymmärrettävästi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s