Blogit

Yhteisiä asioita

Eilen oli näköjään Kirjailijaliiton kevätkokous. Kollegojen laittamien valokuvien perusteella siellä on ollut runsas osanotto ja kaikin puolin mukavaa, hyvä! On tärkeää, että alan ihmisillä on yhteisiä kohtaamispaikkoja ja -tilanteita. On tärkeää puhua alan ja maailman menosta, kehittää, vaikuttaa, purnatakin kun purnaamisen paikka on.

Omasta puolestani tunnustan: en ole ikinä käynyt Kirjailijaliiton kokouksessa tai edes Villa Kivessä. Enkä muistaakseni missään muussakaan yleisessä kirjailijajuhlassa tai –tapahtumasssa paria poikkeusta lukuun ottamatta: Helsingin Sanomain kirjallisuusjuhlaa syksyisin ja oman kustantamoni kekkereitä. Niihinkin vaimo joutuu pakottamaan minut.

Vaimo se pakotti minut viime keväänä Mukkulan kirjailijakokoukseenkin, en kuitenkaan – tietenkään – ilmoittaunut osallistujaksi, vaan ajoin aina aamuisin Lahteen täältä Vantaalta, istuin teltan yleisössä, ja illalla huristelin takaisin kotiin. Eräänä päivänä kyllä livahdin itse kartanoon, sen komeasta sisäänkäynnistä eteiseen ja eteisestä vessaan. Vessasta palatessani jäin hetkeksi aistimaan ovensuusta salin tunnelmaa… ei aikaakaan kun siihen tuli henkilökunnan edustaja, hovimestarin oloinen, ja kysyi, mitä mies etsii… ja, no, ei siitä sen enempää.

Miksiköhän näin? Miksi en riennä muiden mukana, yhteisöllisesti?

Kerran uskaltauduin kyllä Nuoren Voiman Liiton Talvipäiville Helsingin Korjaamolle. Alkamassa oli paneelikeskustelu, jota seuratakseni etsin penkkirivistöstä vapata paikkaa. Sellainen löytyikin. Olin siinä laittamassa takkia tuolin selkänojalle, naama peräseinää kohti, kun takana olevasta rivistä joku ihminen tuijotti minua ja sanoi aidosti hämmästyneeenä: ”Mitä SÄ täällä teet?”

Totta kai olen edelleen, kymmenen vuotta myöhemmin, loukkaantunut, mutta se myös jaksaa naurattaa edelleen. Okei, oli puhe ettei enää mitään huumoria, mutta tämä nyt on siinä rajalla. Ja tietenkin ihmettelen itseäni ja luonnettani syvän paheksunnan vallassa, mutta armahdan itseni sillä verukkeella, että kokemus on tosi ja inhimillinen, joskin syvästi liioiteltu. Tarvitsen tämän pikkusieluisuuteni ja herkkänahkaisuuteni, ne ovat kirjallisen työni kivijalkaa!

Ehkä menemättömyyteni johtuu siitä, että en tunne kirjailijoita. Selityshän on tietysti nurinkurinen, sillä siellähän sitä tutustuisi. Noin vaimokin sanoo! Mutta minä kiistän tutustuvani, enkä sitäpaitsi osaa puhua kirjailijoiden kanssa. En minä montaa ihmistä tunne Hesarin juhlistakaan, juttelen aina samojen kolmen neljän mukavan ihmisen kanssa. Pitäisi varmaan mennä rohkeasti vaan esittäytymään ja juttelemaan ihmisille. Mutta toisaalta, eivät esimerkiksi ”hesarilaisetkaan” Antti Majanderia lukuun ottamatta tunne minua, ainakaan en ole kenenkään kanssa vaihtanut sanaakaan sitten vuoden 2005. Ja mitä esittäytymiseen tulee, niin onhan se koomistakin (vaikkei huumoria enää pitänyt näihin sotkea), että joka vuosi törmään myös tiettyihin samoihin henkilöihin, jotka eivät tunne minua, ja niin minä taas esittäydyn heille, ja näen heidän kasvoistaan, kuinka he yrittävät yhdistää minut johonkin ties mihin päässään, ja minä käyn sisäistä kamppailua niin ikään, että millä tavoin auttaisin heitä loukkaamatta.

Joskus joudun vahingossa samaan pöytään tuntemattomien kirjailijoiden kanssa. He puhuvat aina kirjoista. Niin ainakin kuvittelen, joten koska en kestä hiljaisuutta, avaan sitten itse puheen sanomalla jotain jostain kirjasta, kirjamyynnin tilasta tai kirjoittamisesta. Se on vähän hankalaa, koska minun vaikea muistaa aukottomasti yhdenkään kirjailijan nimeä tai teosta, kuten olen aiemmin todistanut. Samalla se on kuitenkin luontevin mahdollinen ratkaisu: tuntemattomalta ihmiseltä on paljon helpompi kysyä, miten hän näkee käännöskirjallisuuden tulevaisuuden kuin että onko hänellä kokemusta ristiselän vaivoista.

Tästä kaikesta voisi luulla että olen epäsosiaalinen erakko. En ole! Kiistän sen jyrkästi. Olen seuramies, oikea seurustelu-upseeri. Jututan kaikki mummelit, kaupankassat, koiranulkoiluttajat ja heidän lemmikkinsä, autonkorjaajat, bussikuskit, soittoniekat, huoltomiehet, postinjakajat, nuohoojat, opettajat, muiden lasten vanhemmat, kaupunginmetsurit… mutta kirjailijoiden kanssa en osaa puhua. (Poikkeuksia on, tottakai, kaikessa on aina poikkeuksia.)

Silti, jännä juttu. Tässä on jotain, jota en erota, vaikka kuinka tiirailen.

Täytyy näin lopuksi vielä erikseen korostaa, ettei ensimmäinen kappale todellakaan ole mitään ironiaa tai muuta pelleilyä.

Mitä siis oli tarkoitus sanoa?

Että suurkiitos alan ihmisille, jotka uskaltavat mennä kokouksiin, istua kollegojen pöytiin, pyytää puheenvuoroa ja hoitaa kirjailijoiden asioita – minunkin asioitani!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s