Blogit

Huolettomasti vihellellen

Alun perin ajattelin laittaa tämän sivustoni alakaneetiksi Portfolio. Muutin sen Elämäksi ja mielipiteiksi päähänpälkähdyksestä ja Tristram Shandyn kunniaksi.

Täytyy muuten sanoa, että minun on jatkettava tätä blogia entistä vapaamuotoisemmin, liikoja virittelemättä, harhaillen. Muuten tästä tulee taakka ja pääasia, mikä ei suinkaan ollut tarkoitus. Olkoon enemmän prosessi kuin valmis tuote. Joskin on heti huomautettava, että pää- ja sivuasia ovat kohdallani ihan yksi sama. Koitan kuitenkin antaa tekstin virrata, poistan vain sitten pahimmat törppöilyt ja tarpeettomat ylilyönnit, jos ne tarpeellisten joukosta erotan. Eli jatkossa tämä tulee olemaan tällaista loputonta jaanausta, höpinää joka etenee vain jos joku ovi sattumalta aukeaa, en nimittäin ehdi (sic) tiirikoida tässä koko ajan lukkoja, ja mitään onnen avaimia minulla ei ole. Voisi ajatella, että tämä sillä tavoin käy ihan iisiksi, mutta edessä on toinen ongelma: vihaan keskeneräisyyttä.

Jos ajatellaan kuinka paljon vihaan keskeneräisyyttä, voisi luulla että saan kaiken aina valmiiksi. Mutta ei, ei tietenkään. En ole saanut valmiiksi edes niitä neljää romaania, jotka olen kirjoittanut. Kustantamon edustajat ovat vain jossain vaiheessa aina kieltäneet minua jatkamasta.

Olin muuten varma, kun perjantaina lähdin Helsinkiin valokuvattavaksi, että siitä saa ainesta blogaamiseen. Jotain hauskaa sattuu! Nenään puhkeaa mahtava finni. Mutta ei siitä saanut. Kuvaajakin oli huippuammattilainen, salamatelineet eivät kaatuilleet eikä linssinsuojus unohtunut päälle. Sääli. Tai no. Totta kai itsensä näkeminen kuvissa – sitten kun ne saapuvat – sisältää aimo annoksen tragediaa, se on selvä, ja itsensä katsomisesta kertominen toisi siihen puolestaan koomisen vivahteen (joka on tämän touhun olemus kaikkinensa), mutta katsotaan nyt sitten.

Juuri näin se menee: aiheet eivät ole siellä, missä niiden etukäteen luulee olevan. Ne eivät edes ole piilossa missään, vaan tuossa ihan nenän alla alastomina, vaikkei niitä näe. Niitä ei tahdo erottaa, koska Suuret Aiheet ja Yhteiskunnalliset Kysymykset punkeavat koko massallaan niiden eteen ja elostelevat siinä skandaalinkäryisinä.

Niin kuin nyt vaikka Työnäyte. Ihan väkisin tekisi mieli sanoa siitä jotakin, mutta jostain syystä asia ei kosketa minua. Ensiajatuksella kylläkin vihaan ajatusta ilmaisesta työnäytteestä. Se on juuri sellaista työnantajapuolen törttöilyä, joka saa minut kavahtamaan. Mutta hetken miettimisen jälkeen kaikki näyttää jo mutkikkaammalta. Minähän en oikeastaan muuta teekään kuin ilmaisia työnäytteitä. Ajatellaan nyt vaikka tätä blogia. Tai Vadillinen päärynöitä -videoitani. Tätä koko sivustoa. Melkein kaikkea mitä teen. Työnäytteitä. Kenelle? Sinulle, hyvä ihminen, sinulle! Palkkaa minut! Osta kirja, tilaa kolumni, jaa blogi!

Näinkö tämä on?

Täytyy miettiä, mutta ei täällä. Kuten sanottu, en ala nyt kiteyttämään, enkä väittämään, että tässä oli joku opetus. Jääköön tämä tähän, kesken, vaikka sattuu. Ehkä tämä sitäpaitsi onkin valmis, en vain erota sitä. Ehkei tämä tule valmiimmaksi. Onko valmiiksi saaminen tosiasiassa keskeneräisyyden sietämistä vai onko toisilla vain parempi kyky erottaa valmis vaillinaisesta? Enkö minä erota maaliviivaa? Mistä se voi johtua? Ehken tiedä, mitä tavoittelen.

Sama se, olen huoleton, jätän tämänkin kesken tuosta vaan, eikä se paina minua ollenkaan.

Näin vaan, ei enää sanaakaan, ei mitään ytimekästä.

En sulje vaan kuljen ympyrää.

Ihan vaan vihellellen

(jne)

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s