Blogit

Nyt meillä on kiire!

Lienee vuosi 2002. Istun Kriittisessä Korkeakoulussa kirjailija-kriitikko Harry Forsblomin luennolla. On sunnuntai, koulun luennot pidetään pääasiassa viikonloppuisin. Forsblom puhuu, kuten tavallista, istuen aloillaan pöytänsä takana meidän oppilaiden tehdessä muistiinpanoja joko päihimme tai vihkoihimme, kukin tyylillään. Hieman nuhjuiseen huoneeseen lankeavat ikkunasta kevätauringon säteet, pölyhiukkaset tanssivat valokeilassa, ilmassa on pyhäaamun raukeutta. Haukottelen, en tylsyyden takia, sillä pidän Forsblomin luennoista paljon. Olen vain yhä eräänlainen toipilas, olen juuri jättänyt taakseni mainontaan ja markkinointiin keskittyneen toimiston AD:n tehtävät ylipitkine päivineen ja jatkuvine deadlineineen. Työtä joka pahimmillaan oli kuin olisi juossut rannalla ja yrittänyt estää aaltoja vyörymästä. Yhä huhkin päivät oman firmani hommia. Kuulen seinällä tikittävän kellon Forsblomin muotoillessa ajatusta epäpuhtaasta runoudesta.

Tuo nelisentoista vuoden takainen tilanne tuli mieleeni eilen, kun oli olevinaan hoppuisa päivä. Varsinaisena hommana värkkään uutta Apo Apponen-kirjaa, mutta siinä sivussa sattui osakseni jotain pientä pihatyötä, imurointia ja hyllynkiinnitystä.

Kiire vaivaa nykyään monia kirjailijoita. Ja vaivaa se minuakin – tavallaan. Minulla nimittäin ei ole kiire ollenkaan. Olenko synkronoitujen kalentereiden ja muiden ajanhallintasysteemien avulla järjestänyt asiani niin mallikkaasti, ettei kiire pääse yllättämään? Ei sentään, minua vaan ei kutsuta mihinkään eikä minulta tilata mitään hommia. En tiedä tarkalleen, miten sen tein. Ja kun menoja on niin vähän, joudun kieltäytymään niistä vähistäkin – kiireeseen vedoten. Todellisuudessa sieluni ei enää kestä sitä hyppäystä äärimmäisyydestä toiseen.

Koska en osaa muuttaa omaa kiireetöntä tilannettani, teen siitä hyveen ja väitän, että kirjailijoiden sietäisi ylimalkaan kaikin keinoin vältellä kiirettä. Ehkä he tekevätkin niin. Pitäisi istuskella kannonnokassa tai flaneerata kahvilassa niitä näitä verkkaisesti tuumaillen. Monet kirjailijat kuitenkin vetoavat siihen, että leipä on niin pieninä murusina maailmalla, että on pidettävä kiirettä. Niinhän se tietysti on. Toisaalta ainakin minun on paljon helpompi sanoa ihmisten seurassa, jos sinne eksyn, että on kiire. Lievimmilläänkin väitän kirjoittavani, vaikken kirjoittaisikaan. En ikinä sano esimerkiksi, että kypsyttelen tässä teemoja.

Joskus kun vaimo pyytää minua nousemaan sohvalta ja hakemaan kaupasta maitoa, minun tekisi mieleni vedota kiireisiini. Sanoa, että minulla on sisäinen hoppu. Kellokortin viisarit naksuttavat sielussani. Hahmottelen kirjallista työtä. Tämä on kuitenkin huono veruke, sillä en ole ikinä keksinyt sohvalla mitään. Sohvalla makaaminen on vain sohvalla makaamista. Kattoontuijottelu ei saa ajatustani juoksemaan. Kauppareissu toimii siinä paljon paremmin. Kaupassa törmään ihmisiin ja varastan kaupan kassalta lauseen. Se ei piippaa hälyttimissä, eivätkä maito ja ne pari tölkkiä oluttakaan, jotka maksan rahalla.

Kiiruhdan toki muuallekin. Kerran talvessa vien autoni huoltoon. Se se on päivä! Jo herätessä tunnen suussani elämän maun: tänään minulla on tehtävä ja päämäärä! Riennän varmistamaan, että auton lämmitysjohto on kytketty. Oikein toivon, että törmäisin johonkuhun kiireisistä naapureistani, niin näkisivät kuinka täällä taas kiirettä pitää. Syön tukevan aamiaisen. Ennen lähtöä kaasuttelen autoa tarpeettoman reippaasti, että kaikki kuulevat että olen lähdössä. Anteeksi, en nyt ehdi jutella, kun on pikkuisen kiire! Autoa tässä huoltoon viemässä, juu, tämmöstä hässäkkää tää on. Hektistä. Sitten lähden, toivottavasti tiellä on ruuhkaa! Jonotan kiertoliittymään muiden mukana, olen väkevästi maailman sykkeessä. Iltapäivällä auto on myös haettava, saas nähdä miten senkin saa järjestettyä. Kun sitten ajan auton kotiin, tuntuu ihan mahtavalta: olen tärkeä osa suurta koneistoa, jokin on tullut huollettua. Sielu nimittäin. Kalliiksihan se tuli, mutta oli se sen arvoista!

Oikeastaan pahinta tässä on vahva aavistus, että juuri kiire mahdollistaa kaiken… En uskalla lähteä avaamaan tätä juuri nyt, ehkä toiste.

Juttu on päättymäisillään tylsään kompromissiin, vähän niin kuin kustannustoimittajan kommenttiin, jonka mukaan teksti kaipaa yhtäältä substanssia, toisaalta ilmaa. Sellainen totuus yleensä on. Pelkästään odottamalla ei tule valmista, mutta ei pelkästään tekemälläkään. Olen kuitenkin luonteeltani totaalinen, mikä kävi ilmi jo siinä, etten pystynyt syömään koulussa annosta, jossa appelsiinimehulla kostutettu kaaliraaste ja kuorimattomien perunoiden ylle valutettu kastike olivat menneet sekaisin. Niin myös tässä: haluaisin ensin puhdasta kiirettä, kaikenlaisia deadlineja, hirveästi kolumnikirjoitusaikatauluja, kalenteri puolilleen rientoja, esiintymisiä erilaisissa tilaisuuksissa, kissanristiäisiä, koiranhautajaisia; ja sitten vihellys, peli poikki ja tilalle puhdasta rauhaa, täydellistä hiljaisuutta, velvollisuudettomuutta, edesvastuuttomuutta, yksinäistä pakertamista. Mutta kumpaakaan ei oikeastaan ole saatavilla, entropia on tehnyt tehtävänsä tälläkin saralla, elämäni jauhelihakastikkeessa lilluu rusinoita. Se saa minut tyytymättömäksi. Ja tyytymättömyys on tietenkin se varsinainen ongelma.

Jollain lailla olen ajautunut tilanteeseen, jossa minulla on kiire ja rauha ikään kuin väärinpäin. Olen nurin käännetty rukkanen, kiire on sisälläni, rauha ulkopuolella. Kääntäkää minut, antakaa minulle ulkoinen kiire ja sisäinen rauha! Antakaa minulle näkyvä tehtävä, touhotusta ja merkitykselliseltä näyttävä olemisen tila – antakaa kun ravaan ja toimitan asioita! Sillä aikaa sisälläni, kylkiluitteni garderobissa, edustuspukuni verhoamana, killtävien kenkieni takana muhii kaikessa rauhassa, hissukseen poristen henkinen kiljupanokseni…

Ja niin edelleen.

Takaisin Kriittisen korkeakoulun luennolle. Olemme uppoutuneet jo liki pariksi tunniksi puhtaan ja epäpuhtaan runouden syvyyksiin, kun Forsblom äkkiä keskeyttää hiljaisen puheensa. Ensin hän katsoo jäljellä olevaa muistiinpanonippuaan, vilkaisee sitten seinällä tikittävään kelloon. Ulkona kaduilla kaupungin meno kiihtyy pyhäpäivästä huolimatta, talouden pyörät kolisevat, markkinat kuumenevat. Ilmeisesti huoli runouden ja alati eteenpäin rientävän ajan suhteesta saa opettajan tokaisemaan: – Nyt meillä on kiire!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s