Blogit

Kukas minä taas olinkaan?

Lähdin aamulla pojan kanssa Tikkurilan poliisilaitokselle viimeistelemään itselleni ja pojalle sähköisesti tehdyt passihakemukset nimikirjoituksin.

Starttasimme matkaan ajoissa. Yleensä lähden myöhässä, mutta pelkään poliisia melkein yhtä paljon kuin opettajia, joten jo 25 minuuttia ennen sovittua aikaa olimme suuren harmaan kolossin likimain tyhjällä parkkipaikalla niin kuin parhaatkin eläkeläiset. Paraatirappujen päällä oli kyltti, jossa luki Itä-Uudenmaan poliisilaitos. Se sai minut sekoamaan aavistuksen konsepteissani ensimmäisen kerran. Miksi olen tullut Itä-Uudenmaan poliisilaitokselle, vaikka asun keskellä Etelä-Vantaata?

Laitoin vaimolle aihetta koskevan kysymyksen whatsappilla. Hän vakuutti, että paikka oli oikea. Astuimme siis aulaan, jossa oli pari niin hermostuneen näköistä asiakasta, että minuakin alkoi hermostuttaa. Kävi ilmi, että muutamalla jonottajalla oli mennyt vuoro ohi, koska kuulutukset eivät kuuluneet odotushuoneessa, vaikka kuuluttaja niin luuli. Lopulta ”Kääpänen” kutsuttiin sisään. Nousimme ja astuimme palvelutiskille. Kerrottakoon selitykseksi, että olen tottunut siihen, että nimeäni ei osata lukea, joten Kääpänen tarkoitti mielestäni ilman muuta meitä. Valpastun aina kun kuulen jonkun sanovan Kärkkäinen, Käkönen tai Kärkönen.

Ja meitähän se tarkoittikin. Palvelutiskillä oli nainen, joka kysyi, oliko minulla vanhaa passia mukana henkilöllisyyden todistamista varten. Jätin sen kotiin, sanoin, koska ajattelin, ettei vanhentunut passi kelpaa. Olisi se kelvannut. Sanoin, että oli minulla ajokortti. Tai se mitä siitä on jäljellä, se kun on sellainen vanha ja suuri, ja sen muovi on haperoitunut niin, että siitä puuttuu isoja palasia. Virkailija sanoi, ettei ajokortti todista henkilöllisyyttä ehjänäkään. Hän kysyi, mikä oli edellinen osoitteeni. Edellinen osoitteeni? Mitä se tarkoitti? Miksi hän sen tahtoi tietää?

En muistanut osoitetta. En millään. Olisin voinut kuvailla asunnon, pihamaan, julkisivun ja yläkerran kaverin, joka soitti aina juovuspäissään Lick it upia. Mutta osoitteesta minulla ei ollut muistikuvaa. Etsin vastausta vieressäni istuvan poikani kasvoilta – turhaan, hän ei ollut niihin aikoihin vielä syntynytkään. Sanoin pienellä  riskillä, että se oli Espoossa. Poskiani alkoi kuumottaa. Hän siirtyi seuraavaan kysymykseen: nykyinen osoite? Se meni ihan hyvin. Synnyinkunta? Pallottelin hetken mielessäni Vantaata ja Forssaa, valitsin jälkimmäisen ja sanoin sen ääneen niin varmasti kuin suinkin. Sitten sormenjäljet hienolla teknisellä laitteella ilman mustetta ja nimikirjoitus sähköisellä piirtopöydällä. Sivusilmällä näin, että poika katsoi touhujani arvioivasti. Koitin olla rentona, näyttää kuinka asioita hoidellaan poliisiasemalla. Harmitti, että olin mennyt etukäteen pilailemaan siitä, että toiselle laitetaan varmaan käsiraudat siksi aikaa kun toisen hakemusta täytetään.

Entä oliko minulla mukana lapsenkaan vanhaa passia? Ei, eipä ollut. Oliko Kela-kortti? Pläräilin resuisen kukkaroni sisältöä, vaikka tiesin, että kortti oli vaimolla. Kuinkas vanha poika on? – –

Keskeytän tässä hetkeksi pieneen takaumaan: Laajiksen laskettelukeskuksen tiskillä muutama viikko sitten henkilökunta oli rinnelippuja ostaessani esittänyt saman kysymyksen. Minkä ikäinen poika on? Se yllätti minut silloin täysin. Jouduin kysymään asiaa vaimoltani. Tarvittiin pojalle suksetkin. En tiennyt, paljonko hän painaa tai kuinka pitkä hän on. Sanoin, että olisiko silmämääräisesti jotain metri kolmekymmentä. – –

Takaisin poliisiasemalle. Ykstoista, poika sanoi. Pojan henkilötunnuksen latelin ihan pienen takkuamisen siivittämänä ja näytin pojalle salaa peukkua. Lopulta kaikki meni hyvin, passit saatiin tekoon.

Kysymys kuuluu: Miksi menen tuollaisissa tilanteissa aina niin totaaliseen lukkoon? Mitä arvovaltaisempi vastapuoli, sitä totaalisempi jumi. Miten arvovaltajärjestys muotoutuu, sitä en osaa sanoa. Se ei käsittääkseni riipu iästä, tai sosioekonomisesta asemasta esimerkiksi. Menetän turvallisuudentunteeni, veri pakkautuu ohimoihin, kämmenet hikoavat, kunnes lopulta irtaannun ruumiistani ja katselen itseäni kauhuissani huoneen katosta.

Tilanteen ei tarvitse olla kovin kummoinen. Minun on esimerkiksi hankala puhua suosikkikirjailijoistani tai suosikkiartisteista, koska en saa nimiä päähäni, en ihmisten enkä teosten. Kaupan kassalla joudun joka kerta erikseen miettimään, mitä S-etukortin kaksi valintaa tarkoittivatkaan ja mitä olivat luottokortin debet ja credit? Kumpi oli kumpi?

Sama tapahtuu tietenkin esimerkiksi kaikissa haastatteluissa, joihin menen lupautumaan, sekä paljon pienemmissä tilanteissa. Minun on hankala keskustella. En pysty rentoutumaan, enkä seuraamaan, mitä vastapuoli sanoo. Ajatukseni laahaavat kaukana liikkeellä olevan maailman perässä, oma ääneni muuttuu korvissani tunnistamattomaksi. Aivojen lukkotilan myötä myös korvani menevät lopulta lukkoon aivan samalla lailla kuin esimerkiksi lentokoneessa. Kuuroutumisen myötä korotin aluksi ääntäni niin kuin kuurot korottavat. Mutta koska vaimoni puuttui huutamiseeni, nykyään alan kuiskata. Kuiskailen yksittäisiä sanoja, ulkoamuistamiani litanioita, kokeilen taskujani, korjaan silmälasieni asentoa, törmäilen ja tiputtelen esineitä.

On hämmästyttävää, kuinka paljon maailmassa, Suomessakin, on ihmisiä, jotka pystyvät puhumaan esimerkiksi televisio-ohjelmissa, jopa suorissa lähetyksissä, ja ajattelemaan samalla nopeasti. Ja miten sujuvasti he puhuvat! Lauseita tulee toinen toisensa perään napakasti, täsmällisesti, kirkkaasti. Se on käsittämätöntä. Heidän järkensä juoksee. Kun tulee paikka, he ampuvat, he eivät jäädy. Jos joku yhtäkkiä kysyy heidän kengännumeroaan, heidän ei tarvitse riisua jalkinetta tarkistaakseen. Jos vastapuoli yrittää iskeä navan alle, he eivät häkelly, vaan väistävät ja iskevät takaisin.

Miten se on mahdollista?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s